Lumenvalkea 11. luukku

Poika haukotteli makeasti ja käänsi kylkeään. Hän hymyili onnellisena ja muisteli toissa illan suloista loppua. Silmu oli todella pitänyt hänen piirustuksestaan, vaikkei hän ollut ollut tyytyväinen lopputulokseen. Tosin se luultavasti oli jokaisen taiteilijan ongelma.

Pojan äiti kolisteli asunnon keittiössä. Poika nousi istumaan sänkynsä reunalle ja venytteli kankeita jäseniään. Hän noukki lattialta ensimmäisen käteen sattuneen paidan ja haisteli sitä. Ei sitä kuitenkaan, poika ajatteli heittäessään paidan lattialle. Kaapissa oli vielä kaksi puhdasta paitaa jäljellä ja poika nappasi niistä toisen.

Pikainen vilkaisu peiliin paljasti hiuksien olevan yön jäljiltä sekaisin. Poika suki pahimpia töyhtöjä alas ja tassutteli sitten paljain jaloin aamiaispöytään.
- Huomenta, pojan äiti toivotti pojan kömpiessä unisena pöytään.
- Huomenta, poika vastasi ja nappasi pussista leivän.
- Et mennyt tänään Tuvalle syömään? Pojan äiti kysyi kuin ohimennen.
- En joo, olisiko pitänyt? Poika kysyi hämmentyneenä.
- Ei, minusta on vain niin mukavaa, kun sinäkin olet kerrankin kotona, etkä aina vain huitelemassa pitkin pitäjää, pojan äiti vuodatti.
- Huomenta Värri! Pojan isä sanoi tutulla, möreällä äänellään.
- Huomenta kulta! Pojan isä, Tuisku, sanoi suukottaessaan vaimonsa hiuksia.

Värri istui pöydässä katsellen vanhempiensa kuhertelua. Jokainen aamu oli aina alkanut samalla tavalla, niin kauan kuin Värri saattoi muistaa. Valitettavasti jokainen ilta ei ollut päättynyt samanlaisissa tunnelmissa, Värri ajatteli ja puri huultaan.

Juotuaan nopeasti lasillisen appelsiinimehua ja syötyään leipänsä, Värri suuntasi kylpyhuoneeseen pesemään hampaansa. Harjattuaan hiuksensa ja suittuaan niitä hiukan vahalla, poika meni pakkaamaan huoneeseensa tavaroitaan.

Värri katseli itseään tyytyväisenä peilistä. Ruskea tonttupuku tasoitti hänen vaaleiden hiuksiensa ja ruskeiden silmiensä riitasointuisuutta. Poika pyyhkäisi vielä pois leualle jääneen hammastahnatahran ja varmisti ettei muualle kasvoihin ollut jäänyt tahroja.

Värri veti eteisessä kengät jalkaansa ja nykäisi hiippalakkiaan syvemmälle päähän. Avattuaan ulko-oven, poika palasi vielä sisemmälle hakemaan lisälämmikettä paksusta, villaisesta takistaan. Nopea vilkaisu kelloon kertoi pojan olevan jo armottomasti myöhässä, joten päästyään ovesta ulos, poika pisti juoksuksi.

Koulun kello kumisi viimeisiä lyöntejään, kun Värri istui hengästyneenä paikalleen. Opettaja Punakynä ei ollut vielä Värrin onneksi saapunut luokkaan, joten hän onnistui välttämään suurimmat huudot. Värri kaivoi repustaan oppikirjoja, kun Punakynä viimein saapui luokkaan ja aloitti merkitsemään myöhästyneitä.

- Jaahas, Silmu neiti suvaitsee jälleen jättää tulematta kouluun, opettaja Punakynä tuhahti tytön nimen kohdalla ja sai Värrin huomaamaan, ettei Silmu todellakaan ollut läsnä opetuksessa.
- Avatkaa sitten Tontut Ja Muut Luomakunnan Oliot –kirja sivulta 266, Punakynä sanoi päästyään oppilaslistan loppuun.
Haiku ja Kaiku kihersivät pulpettiensa ääressä ja Punakynä ärähti vihaisena pojille.

- Sitten aloittakaamme, Punakynä sanoi ja kirjoitti taululle suurilla kirjaimilla otsikon Tunturipeikko.
Värri hapuili reppunsa pohjalta lyijykynää ja avasi vihkonsa uudelta aukeamalta.
- Kuten te tontun alut jo tiedätte, tontuilla ja peikoilla on pitkä yhteinen historia, monet tonttusuvuista polveutuvat peikoista ja niistä ehkä paras esimerkki on teillekin varsin tutuksi tullut metsätonttu. Metsätontuilla on edelleen hyvin peikkotyyppinen ulkoinen olemus ja heidän käytöksensä on hyvin samanlaista kuin muutamilla peikkolajeilla, Punakynä pohjusti luentoaan.

- Tänään otamme käsittelyymme Tunturipeikon, joka on yksi erikoisimmista peikkolajeista, Punakynä sanoi kirjoittaessaan jatkoa taululle.
- Tunturipeikot ovat hyvin myötämielisiä otuksia ja kiintyessään omistajiinsa tunturipeikko tekee mitä vain omistaja pyytää. Tämän asian vuoksi tunturipeikot ovat hyviä avustajia, mutta valitettavasti tunturipeikkojen luonne on saanut aikaan myös paljon pahaa omistajiensa mieltymysten vuoksi.
- Valitettavasti Suuri Tonttusota sai aikanaan aikaan melkein kokonaan tunturipeikkojen häviämisen, koska moni peikko lähti taistelemaan rintamalle omistajiensa puolesta. Sen vuoksi vielä nykypäivänäkään emme tapaa tunturipeikkoja kovin usein.

Värri alkoi lukea kirjan tekstiä ja unohti taustalla puhuvan Punakynän.

Tunturipeikot ovat monen muun taikaolentolajin tavoin hyvin yksinäisiä otuksia. Niitä tapaa useimmiten tonttujen palvelusväkenä tai mikäli eksyy tunturimetsikköön. Tunturipeikot ovat myötämielisyytensä lisäksi tunnettuja tavastaan huijata eksyneitä johdattaen heidät vielä pahemmin pulaan.

Tunturipeikon tunnistaa pörröisestä turkista, harvoista hampaista, pahanhajuisesta hengityksestä ja rikkinäisistä sukista, joista he eivät kuitenkaan ikinä suostu luopumaan.
Tunturipeikko tulee parhaiten toimeen erakkona viihtyvien tunturitonttujen kanssa. Luonnonvaraisina elävät tunturipeikot asuvatkin usein tunturitonttujen välittömässä läheisyydessä.

- Värri Ounas Kuusinen, kiinnitätkö sinä mitään huomiota opetukseen, opettaja Punakynä nykäisi Värrin pois kirjasta.
- Kyllä, Värri sanoi ja kirjoitti kiireesti väliin jääneitä muistiinpanojaan.
- Kysyin sinulta, että mistä ominaisuuksista tunnistaa tunturipeikon? Opettaja Punakynä sanoi ja tuijotti Värriä tuikeasti.
Takapulpeteissa istuvat Sokeri, Hunaja ja Vanu hihittivät Värrin hitaudelle.
- Pörröinen turkki, harvat hampaat ja rikkinäiset sukat, Värri vastasi.
- Hyvä, opettaja Punakynä sanoi. – On hyvä kuitenkin muistaa, että tunturipeikkojen hengitys haisee niin pahalle, että paikoissa joissa peikko on liikkunut saattaa haista vielä vuorokausi peikon vierailun jälkeen.

Punakynä jatkoi selostustaan tunturipeikoista, mutta Värrin huomio keskittyi takapulpeteissa hihitteleviin tyttöihin, joiden käytöksen poika oli saanut tuta vuosi sitten.

Viime talvena Värri oli huomannut, että tyttö kolmikko tuntui seuraavan häntä kaikkialle. Eden Haiku ja Kaiku eivät olleet saaneet tyttöjä pitämään etäisyyttä kepposillaan. Juuri ennen jouluaattoa pojalle oli viimein selvinnyt, että porukan ujoin, Vanu, oli ollut jo pidemmän aikaa ihastunut poikaan.

Vanu oli tullut hänen luokseen kavereidensa painostuksesta puurojuhlan aikana, eikä ajoitus olisi voinut olla yhtään huonompi. Värrin vanhemmat olivat viettäneet edellisen yön riidellen ja Värri oli valvonut koko yön sängyssään kuunnellen vanhempiensa syytöksiä toisilleen.

Vanu oli istunut hänen viereensä pitkässä pöydässä ja pidäteltyään muutaman minuutin henkeään tyttö oli paukauttanut asiansa ilmoille. Värri oli hämmentynyt asiasta niin, että oli vain jäänyt tuijottamaan Vanua, kunnes tyttö oli paennut takaisin kavereidensa seuraan. Myöhemmin jokainen kolmikon tytöistä oli aloittanut vaivihkaisen piikittelyn, joka tällä hetkellä tuntui täysin kohdistuvan Silmuun, Värri ajatteli.

- Mikäköhän sille orpotontulle on nyt tullut? Sokeri kysyi halveksuen kavereiltaan.
- Ehkä sille tuli ikävä kotiin ja Tuiske vei sen takaisin vanhempiensa helmoihin, Hunaja sanoi pilkallisesti nauraen.
- Tai sitten Värri teki tyypilliset temppunsa, Vanu sanoi tuhahtaen.
- Mä en kyllä yhtään ymmärrä, miten Värri voi pitää siitä, Hunaja sanoi kuin olisi syönyt kolme sitruunaa peräkkäin.
- Ehkä ne ovatkin sopivia toisilleen, molemmat yhtä tyhmiä, Sokeri pilkkasi.
- Tai sitten Värri kuvittelee taas valloittavansa jonkun tytön sydämen niillä silmillään, Vanu sanoi hiljaa.

Värri lopetti kuuntelemisen ennen kuin ärtyisi enempää. Lopun oppitunnista Värri kuunteli keskittyneesti Punakynän puhetta. Kellon lyödessä yksitoista ruokailun merkiksi, Värri harppoi nopeasti ovelle toivoen, että Tuiske olisi jälleen samaan aikaan syömässä.

- Tuiske, Värri aloitti istuessaan samaan pöytään miehen kanssa.
- Niin, Tuiske mumisi suu täynnä ruokaa.
- Silmu ei tullut tänään kouluun, Värri sanoi, kun huomasi Punakynän harppovan ärtyneenä heidän pöytäänsä kohti.
Tuiske sylkäisi järkyttyneenä ruuat suustaan ja tunki sormensa korviinsa juuri ennen kuin Punakynä alkoi huutaa Tuiskeen korvan juuressa. Koko ruokala kääntyi katsomaan esitystä.

- MITEN SINÄ AJATTELIT TÄLLÄ KERTAA HOITAA SEN, ETTEI SILMU ILMESTYNYT AAMULLA KOULUUN! Punakynä karjui.
- MINÄ EN AIO OPETTAA SITÄ LURJUSTA ENÄÄ PÄIVÄÄKÄÄN, ELLEI TÄLLE LÖYDY HYVÄÄ SELITYSTÄ, Punakynä jatkoi pauhaamistaan.
Lopetettuaan pauhaamisen Punakynä asteli ruokajonoon kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Silmu vetäisi sormet korvistaan ja ravisteli päätänsä.

- Kiitos, että varoitit, Tuiske sanoi ja hymyili varovaisesti. – Olit ilmeisesti jatkamassa vielä jotakin.
- Minusta tuntuu siltä, että Silmulle on käynyt jotain, Värri irvisti.
- Hmmm, Tuiske sanoi ja naputti otsaansa.
- Kun olemme syöneet, voisit tulla mukaani katsomaan Silmun huonetta, Tuiske sanoi.
- Punakynä ei välttämättä katso sitä hyvällä, Värri sanoi varoen.
- Anna minä hoitelen sen vanhan kääkän, Tuiske vastasi muitta mutkitta.
Värri ei äskeisen jälkeen aivan uskonut Tuiskeen sanoja, mutta nyökkäsi kuitenkin miehelle hyväksyvästi.


He seisoivat Silmun huoneen ovella ja katselivat järkyttyneenä ympärilleen. Melkein kaikki Silmu tuomista tavaroista olivat kadonneet tytön mukana. Vain muutama kirja oli pinossa yöpöydän alla ja valkoinen paperilappu oli jätetty yöpöydälle kuin odottamaan heitä.

Anteeksi, minun oli pakko
lähteä. Tämä saattaa olla
meidän ainoa mahdollisuutemme
saada Aikakirjavaras kiinni. 
Silmu

Tyttö oli kirjoittanut. Kauhu puristi Värrin rintaa, miksi ihmeessä tyttö oli lähtenyt yksin matkaan, poika ajatteli. Värri vilkaisi varoen Tuisketta, joka oli puristanut silmänsä kiinni kauhusta.