“Unelmat on unelmia siihen asti, että joku toteuttaa ne”, Jooa jatkoi heti perään “Mä haluan toteuttaa yhden sun unelmista, tule.” Jooa johdatti minut kauniiseen lumiseen metsään, kävelytti minua polkuja pitkin, joita monet muut eivät olleet käyttäneet.
Saavuimme kauniille lumen muokkaamalle aukiolle. Harvoin kauniimpaa oli nähty. Jooa otti minua kädestä, “Saanko luvan”, hän kysyi ja kumarsi. Hymyilin vastaukseksi, mutta minun oli pakko kysyä “Mistä saamme musiikin?” “Kuuntele luontoa, huomaatko sen kauniin musiikin?”
Linnut liversivät, oravat kiipesivät puihin, kaikki luonnon äänet talvisessa metsässä toivat mieleen todella kauniin melodian. Aurinko sai lumen kimaltelemaan kuin tuhannet timantit. Jooa otti ensimmäisen askeleen, minä seuraavan…
Minun ja Jooan tanssista oli puolivuotta, puolivuotta siitä, kun Jooa sanoi rakastavansa minua ja sanoen, että hänellä ei ollut välttämättä paljon aikaa jäljellä. Jooalla oli todettu syöpä. Onni oli kerrankin suosinut minua, olin saanut pitää Jooan luonani.
Tänään Jooalla olisi viimeinen tarkastus, jonka jälkeen olisimme vapaita lähtemään. “Oletko sä pakannut jo kaiken mitä tarvitset?” “Enköhän ja kyllä porukat voi tuoda myöhemmin perästä.” ja jatkoin heti perään “Eiköhän käydä vielä viimeisen kerran sen lekurin pakeilla.”
Ilollamme ei ollut rajaa, kun lääkäri totesi Jooan täysin terveeksi. Hän piti kuitenkin käydä vuosittain tarkastuksessa, ettei syöpä pääsisi uusiutumaan. Muutollamme ei ollut kuitenkaan mitään estettä.
Olimme saaneet suloisen pienen kaksion opiskelupaikkakuntamme keskustasta. Muuttoauto ei ollut kuin hiukan tavallista pakettiautoa suurempi. Meillä kahdella ei ollut paljoa tavaraa jotka ottaisimme mukaan ja huoneisto oli jo valmiiksi kalustettu.
Illalla vietimme aikaa kynttilöiden ja muuttolaatikoiden keskellä. Jooa osasi yllättää minut aina täysin. Illan lopullinen yllätys oli kuitenkin jotain, mitä en olisi koskaan osannut kuvitella. “Roosa, tuletko vaimokseni?” “Tulen”, kuiskasin hiljaa.
continue reading Back to December
Saavuimme kauniille lumen muokkaamalle aukiolle. Harvoin kauniimpaa oli nähty. Jooa otti minua kädestä, “Saanko luvan”, hän kysyi ja kumarsi. Hymyilin vastaukseksi, mutta minun oli pakko kysyä “Mistä saamme musiikin?” “Kuuntele luontoa, huomaatko sen kauniin musiikin?”
Linnut liversivät, oravat kiipesivät puihin, kaikki luonnon äänet talvisessa metsässä toivat mieleen todella kauniin melodian. Aurinko sai lumen kimaltelemaan kuin tuhannet timantit. Jooa otti ensimmäisen askeleen, minä seuraavan…
Minun ja Jooan tanssista oli puolivuotta, puolivuotta siitä, kun Jooa sanoi rakastavansa minua ja sanoen, että hänellä ei ollut välttämättä paljon aikaa jäljellä. Jooalla oli todettu syöpä. Onni oli kerrankin suosinut minua, olin saanut pitää Jooan luonani.
Tänään Jooalla olisi viimeinen tarkastus, jonka jälkeen olisimme vapaita lähtemään. “Oletko sä pakannut jo kaiken mitä tarvitset?” “Enköhän ja kyllä porukat voi tuoda myöhemmin perästä.” ja jatkoin heti perään “Eiköhän käydä vielä viimeisen kerran sen lekurin pakeilla.”
Ilollamme ei ollut rajaa, kun lääkäri totesi Jooan täysin terveeksi. Hän piti kuitenkin käydä vuosittain tarkastuksessa, ettei syöpä pääsisi uusiutumaan. Muutollamme ei ollut kuitenkaan mitään estettä.
Olimme saaneet suloisen pienen kaksion opiskelupaikkakuntamme keskustasta. Muuttoauto ei ollut kuin hiukan tavallista pakettiautoa suurempi. Meillä kahdella ei ollut paljoa tavaraa jotka ottaisimme mukaan ja huoneisto oli jo valmiiksi kalustettu.
Illalla vietimme aikaa kynttilöiden ja muuttolaatikoiden keskellä. Jooa osasi yllättää minut aina täysin. Illan lopullinen yllätys oli kuitenkin jotain, mitä en olisi koskaan osannut kuvitella. “Roosa, tuletko vaimokseni?” “Tulen”, kuiskasin hiljaa.
