Jääprinsessa

Tuuli soittaa kristalleja kruunussa, en enää tiedä mitä tekisin, minne menisin. Olen yksin, en edes tiedä missä olen. Mikä minut toi tänne on minulle arvoitus, keskelle vanhaa taloa. Pääsisinkö täältä pois? Huomasin, että minua palelsi, syykin oli selvä täällä ei ollut ollenkaan ikkunoita. Kylmä talvinen tuuli puhalsi iholleni.

Askelsin varovasti suuntaan, jossa luulin oven olevan, sieltä se löytyikin. Ovi avautui kovaa naristen. Astuin varovasti rappuset alas. Portaiden alta lähti leveä polku, joka oli jäässä, kuin sadussa, jonka aina pienenä kuvittelin. Alatasanteella minua odotti houkutteli lumenvalkoiset luistimet, täysin samaa väriä kuin mekko ylläni.

Istahdin portaille ja otin luistimet käteeni, aloin laittaa niitä jalkoihini, ne tuntuivat kuin ne olisivat olleet täysin minulle valetut. Luistimet laitettua haparoin jäälle, sain olla kuin prinsessa, jään oma. En ollut koskaan ennen luistellut, mutta tuntui kuin osaisin kaikki liikkeet jo valmiiksi. Tanssin unelmaani.

continue reading Jääprinsessa

Saari:Lähtö

              Perheemme oli jo vuosikausia asunut tällä saarella, täällä asui tosin muitakin, mutta perheeni oli yksi ainoista lapsiperheistä, joka täällä asui. Nyt minä olin jättämässä saaren ja muuttamassa mantereelle, sisäoppilaitokseen.
               Se pelotti minua jonkin verran - vaikka en sitä ääneen myöntänytkään. Oli kuitenkin erilaista olla suuressa koulussa kuin pienessä kyläkoulussa, jossa vain muutama kymmenen oppilasta. Salainen toiveeni oli kuitenkin ollut, että olisin päässyt mantereelle kouluun.
               Matka valmistelut oli aloitettu hyvissä ajoin, pari kuukautta ennen lähtöpäivää, tätä päivää. Minulla olisi kaksi päivää tottua tuohon kouluun ja sitten se alkaisi. En tiennyt miten tulisin sopeutumaan sinne.
               Istuin tapani mukaan kalliolla, josta näki avomerelle, vaikka aallot olisivat rajujakin se olisi silti rauhoittava näky. Villi meri ympärillä, lyömässä vasten vahvaa kalliota, keskellä ihminen, niin sen olin nähnyt viime yönä unissani. Pystyin kuvittelemaan sen näyn vieläkin.
               Polulta, joka kiemurteli selkäni takana kuului askeleita, ne olivat minulle todella, todella tutut askeleet, ne kuuluivat Tuulille. Tuuli kapusi viereeni kalliolle istumaan ja oli aivan hiljaa, se oli hänen tapansa jättää hyvästit. me molemmat tiesimme, että jos puhuisimme sanaakaan alkaisimme itkeä.
               Tuuli oli yksi ainoista ihmisistä, joka oli minulle niin rakas tällä saarella, että hänestä eroon joutuminen sattui. lähtisimme täysin ei puolille mannerta, näkisimme vain lomilla.
                Katsahdin kelloon ja tajusin, että minun pitäisi lähteä, että ehtisin lautalle. Nousin ylös ja Tuulikin nousi, kuljimme matkaa koteihimme hiljaisuuden vallitessa, koko ajan oleva hiljaisuus ei haitannut minua.

continue reading Saari:Lähtö

Taivaan lahja

       Miksi kaikki eivät voineet olla ystävällisiä toisillensa? Miksi aina piti yrittää voittaa toiset sotimalla? Taivas riehui punaisena, kuin sekin olisi tajunnut, että sota oli syttynyt. Ei ollut enää Cerangaa ja Guapatasiaa oli vain kaksi maata, jotka taistelivat. Tuhansia oli kuollut ja taas tuhansia kuolleita tiedossa.
       Molemmat odottivat kumpi luovuttaa ensin. Ennen sitä he voisivat yhtä hyvin taistella tuhota toisen puolen toivoa. Halusin löytää paikan, jossa saisin olla rauhassa, miettiä saisinko sodan loppumaan.
       Olin kaikista ystävistäni se, jolla oli lujin tahto. Pystyisinkö pitämään puheen jossain siten, että taistelu taukoaisi edes hetkeksi niin, että kaikki kuuntelisivat? Pystyisinkö kääntämään huonot puoleni edukseni?
       Istuin kallion kielekkeellä, josta näki koko kaupungin, kaupungin nimeltä Padatan. Padatan oli kaupunki jossa olin syntynyt, kasvanut, elänyt ja nyt sen saattoi tuhoutua. Padatan oli pieni hädin tuskin kaupungin nimen saanut paikka. Paikka, jota rakastin.
       Päätin lähteä kotiin - tai jos siitä oli ylipäätään mitään jäljellä. Muutaman tunnin aikana mitä olin kallion kielekkeellä viettänyt oli hyvinkin voinut käydä mitä tahansa.
       Juuri, kun olin nousemassa ylös kuului polulta, joka toi tänne askelten aiheuttamaa hiekan rahinaa. Pelkäsin, että sieltä tulisi vastapuolen sotilaita, jotka tappaisivat minut. Askeleet lähestyivät ja sydämeni kiihdytti vauhtiaan. Sain kuitenkin helpottua, sillä sieltä paljastuikin vain kaveripoikani Aleksian.
- Taas täällä Lumette, hän puhui.
- Missäpä muuallakaan, vastasin.
- Tuletko yöksi kaupunkiin? Hän kysyi.
- Kaipa minun pitää tulla, kun ei täällä taida olla mitään luolaa.
- Minä tiedän yhden luolan ja taidan mennä sinne yöksi, voisit tulla mukaani. Sinullahan on jo reppu, kaiketi tavaroitasi.
- Se olisi mukavaa saisin paremmin mietittyä, vastasin.
- Tule, hän sanoi.
      Hän lähti kiipeämään polkua vielä ylemmäs. En ollut ennen kiivennyt sinne asti, sillä polku kapeni koko ajan. Yhtäkkiä, kun olimme kiivenneet jonkin aikaa hän pysähtyi ja alkoi siirtämään korkeita heiniä pois tieltään.
       Heinien takaa paljastui luolan suuaukko. Se oli hyvin pieni ja jäisi täysin heinien peittoon. Jos sotilaat kulkisivat ohi he eivät älyäisi meidän olevan siellä.
- Tuletko vielä tämän päivän aikana Lumette?
Olin huomaamattani jäänyt ajatuksiini, enkä ollut huomannut, kun Aleksian oli mennyt sisälle luolaan.
- Tulossa ollaan, huusin.
- Shh, hiljempaa ettei joku harhailemaan lähtenyt kuule ja varo matalaa kattoa.
       Lähdin menemään luolan sisään, katto oli todellakin matala. Siellä ei mahtunut, kuin ryömimään. Kolautin pääni muutaman kerran kattoon ennen kuin pääsin korkeampaan kohtaan luolaa, jossa Aleksian jo sytytti tulta.
- Eihän tulta voi täällä sytyttää.
- Täällä ei ole tavaroita, jotka syttyisivät tuleen.
       Menin istumaan laakealle kivelle luolan seinää vasten. Aleksian tuli viereiselle kivelle istumaan. Olimme aivan hiljaa, silti hiljaisuus ei tuntunut painostavalta. Minulla ei ollut tunnetta, että olisi pakko puhua.
- Lumette, mitä mietit?
- Haluaisin keksiä keinon kuinka sota saataisiin loppumaan, mutta ajatukseni harhailevat.
- Voisimme mennä pääkaupunkiin, sieltä lähetetään aina joka päivä tiedotustilaisuus koko maahan.
- Hyvä idea, mutta millä rahalla?
- Kävellään, se kestää tosin monta päivää.
- Raskasta, mutta varmaan me kestämme, emme voi ottaa kontaktia ihmisiin tai he estävät aikeemme.
- Meidän on siis yövyttävä metsissä ja luolissa.
- Oletko aivan varma, että haluat tulla mukaani?
- Olen, sillä jos voin auttaa sodan loppumisessa teen sen.
        Juttelimme vielä hetken ja päätimme, että lähtisimme huomenna auringon noustessa. matka olisi pitkä ja rasittava, pääkaupunki sijaitsi aivan toisella puolella maata kuin me. Päätimme käydä ajoissa nukkumaan, jotta heräisimme, vielä kun oli turvallista lähteä liikkeelle.

Tuntui kuin olisin nukkunut vain hetkisen. Aleksian joutui ravistelemaan minut hereille.
- Hei unikeko, on aika nousta.
Suustani kuului outoa mutinaa.

                                                   Aleksian
      Olin valvonut lähes koko yön miettien teinkö nyt huonon valinnan. Toisaalta myös tiesin, etten voisi elää ilman Lumetea.
      Aurinko oli jo noussut vähän liiankin ylös. Minun olisi siis pakko mennä herättämään Lumette. hän näytti niin suloiselta nukkuessaan etten meinannut raaskia herättää häntä.
- Hei unikeko, on aika nousta.
       Vastaukseksi sain vain outoa mutinaa ja kyljenkäännön. Hänen olisi vain pakko nyt nousta, kun vielä oli turvallista lähteä tai menettäisimme päivän matkastamme.
- Heräisit nyt.
- Anna minun nukkua.
- Ei kun oikeasti, jos et nyt nouse, me ei päästä tänään lähtemään.
       Vaikka en olisi halunnut minun oli pakko kiskoa Lumette kovalta alustaltaan ylös.

continue reading Taivaan lahja