Novellipiiri Lumo: novelli 1.

Novelli nyt vähän jäi nimettömäksi. Onneksi se ei kovin haittaa näissä teksteissä. Aiheena oli kirjoittaa kuvasta (http://i-cdn.apartmenttherapy.com/uimages/at/inspiration.jpg) ja mulla tämä lähti taas vaihteeksi omille raiteille.
-----

Lila siveli penkin karheaa pintaa hajamielisesti kädellään. Puisto oli hiljainen, lukuun ottamatta satunnaisia vanhuksia, jotka kulkivat kuka milläkin asialla. Puisto oli kaunis, lähes kauneimmillaan, mutta sitä Lila ei huomannut.

Valkeat hampaat pureutuivat tiukasti huuleen kiinni, etteivät kyyneleet lähtisi vierimään. Sormet hakeutuivat sivelemään käsivarren mustelmia. Yksi, kaksi, kolme, neljä, Lila laski laskiessaan sormen sitä vastaavalle mustelmalle. Paha olo tuntui hyökyvän sisältä kuin hyökyaalto, vuotavan yli äyräiden. Ei, tyttö päätti, hän ei aio itkeä.

Laukku nökötti maassa nojaten penkin jalkaan. Lila nosti sen syliinsä ja etsi sieltä penaalinsa. Hän valitsi kynän, turkoosin hänen lempivärinsä. Ruudullinen paperi repeää matematiikan vihkon lopusta. Kirjoittaminen on hankalaa, käsi vapisee ja kyyneleet valuvat tytön silmistä. Viimein hän saa kaiken sanottavansa sanotuksi. Hiljaa kuiskaten hän lukee sen ääneen.

”Rakas äiti,

Minä tiedän, että haluaisit minun jäävän. Tiedän, että sanoisit tässä kohtaa kaikkeen löytyvän ratkaisun. Mutta minä en pystynyt uskomaan siihen. Lupaan sinulle, etten tapa itseäni. Minun on vain parempi jossain toisaalla, jossain missä ei ole muistoja menneestä.

Rakastan sinua.

Kiitos kaikesta ja anteeksi,

Lila”

Kirjeen luomalla uskolla hän nousee, suuntaa askeleensa kohti kotiaan. Hän kaivaa kaappinsa pohjalta rinkan, jota hän käytti pienenä isänsä kanssa vaelluksilla. Siihen hän pakkasi tärkeimmät tavaransa. Kaikki tarvittava oli kasassa nopeammin kuin tyttö olisi uskonut.

Hän hiipii rinkkansa kanssa keittiöön, jättääkseen kirjeen taitettuna pöydälle. Äiti löytäisi sen siitä riittävän nopeasti. Hän sitoo tennarinsa tiukasti jalkoihinsa ja astuu ulos lämpimään.

Kun paikallinen rämisevä bussi viimein saapuu pysäkille, on Lila istunut tienpientareella jo hyvän tovin. Hän nousee ylös, puhdistaa farkuistaan tomut ja kiirehtii sulkeutuvien ovien välistä sisään. Kuski vilkaisee rinkalla varustautunutta tyttöä huvittuneesti, mutta ei sano mitään.

Tyttö jää pois kyydistä, nyökkää peilistä katsovalle kuskille ja lähtee kävelemään muutaman kadunvarren päässä olevalle juna-asemalle. Aseman sisällä on viileää ja hetken tyttö ajattelee jäävänsä sinne. Lopulta hän vilkaisee lähtevien junien taulua ja valitsee junan joka menee mahdollisimman kauas tästä kaikesta.

Hän marssii lippuluukulle ja sanoo haluavansa lipun seuraavaan Rovaniemen junaan. Kädessä lämmenneet kolikot kilahtavat äänekkäästi tiskille. Lipun hän taittaa farkkujensa taskuun ja marssii istumaan puiselle penkille.

Aika kuluu hitaasti. Kello tuntui tikittävän paikallaan. Vihdoin Rovaniemelle lähtevä juna pomppaa listassa ensimmäiseksi ja tyttö lähtee laiturille.

Lopulta istuessaan epämukavalla istuimella, uskaltaa Lila hengittää vapaasti. Aseman maisemien vaihtuessa ensin laitakaupungiksi ja sitten pelloksi nukahtaa Lila vihdoin rauhaisaan uneen.

continue reading Novellipiiri Lumo: novelli 1.

Kirjoituspiiri Irvikissat: novelli nro. 5.

Aiheena tällä kertaa oli valita jokin aikakausi joko menneisyys, tulevaisuus tai nykyhetki. Tekstistä tuli tällä kertaa melko lyhyt, ja jos joku novellin numerosta häiriintyy, niin jätin neljännen novellin väliin.

------

Punaiset kengät

Enää hän ei ollut välisoitto. Enää hän ei ollut lopputahdit. Hän oli alkutahdit ja kertosäe. Hän oli kaikki siltä väliltä.

Tanssiessaan yhden valon loisteessa ainoana lavalla, hän tunsi olevansa viimein onnellinen. Valo seurasi häntä leikki ja liikkui yrittäen saada hänet kiinni. Mutta aina valon saavuttaessa häntä, hän otti askeleen ehkä kaksikin ja jatkoi kevyttä leijumistaan lavalla.

Hän antoi musiikin viedä. Antoi kehonsa löytää rytmin, antoi jalkojensa viedä. Hän hiipi varjoon. Hän astui valoon. Hän oli ilmaa, hän oli valoa, hän oli kaikkea ympärillään.

 Lopulta, liian pian saapuivat viimeiset tahdit. Hän pysähtyi, vajosi maahan. Hän oli pystynyt siihen! Hän oli onnistunut!

Valo hämärtyi. Sitten saapuivat aplodit. Ne kumisivat, ne valtasivat koko tilan. Kaikki taputtivat hänelle. Hänelle! Hän nousi viileältä lattialta, kumarsi ja katosi varjoihin.

Pukuhuone oli täynnä tanssijoita. Hän askeltaa varoen paikalleen. Hän istuu maahan ja riisuu tossunsa. Hän oli väsynyt mutta onnellinen. Viimein huoneeseen jäi vain hän ja hänen punaiset tossunsa.

continue reading Kirjoituspiiri Irvikissat: novelli nro. 5.