Mä olin kuulemma jo kehdossa potkinut musiikin tahtiin. Ei
siis vissiin mikään ihme, että mä seisoin juuri nyt studion oven takana. Markus
oli alkanut vuosi sitten puhua, kuinka mun pitäisi kokeilla levyttämistä.
Oikeastaan kaikki oli alkanut yhdestä kännisestä illasta ja
pullonpyörityksestä.
Hetki sitten kaikki olivat nuokkuneet sohvilla ja taustalla
oli pyörinyt kauhuleffa, jota vissiin kukaan ei katsonut. Meillä ei ikinä
mennyt juhlat suunnitelmien mukaan. Maria, se porukan kekseliäin, oli ehdottanut
pullonpyöritystä. Markus tarttui pulloon ja pyöräytti sitä.
Ovi kolahti. Ulos astui parrakas keski-ikäinen mies, joka
toivotti mut tervetulleeksi. Mä hymyilin sille vastaukseksi ja nousin muutaman
portaan sisälle. Sisällä näytti ihan erilaiselta kuin olin hurjimmissa
kuvitelmissanikaan kuvitellut. Se ohjasi mut odotushuoneeseen ja kehotti
täyttämään jonkun lomakepinon. Huoneessa oli muutama penkki, muovinen
viherkasvi ja kahvinkeitin. Mä en uskaltanut koskea kahviin, koska se näytti
vähintään kolme päivää vanhalta.
Salaa mä toivoin, että pullo osuis muhun. Mä luulen, että
olin siihen aikaan vähän ihastunut Markukseen. Mun vatsassa pikku-ukot
heittelivät voltteja, kun se pullo pysähtyi mun kohdalle. ”Totuus vai tehtävä?”
Markus oli kysynyt. ”Tehtävä”, mä olin vastannut nousuhumalan innossa.
Mä käänsin sivua, kun sama mies, joka oli esittäytynyt
Jariksi, tuli kysymään multa, haluaisinko kahvia. Mä pudistin päätäni. Jännitys
kutkutti liikaa vatsanpohjassa.
”Laula joku laulu”, Markus oli tokaissut. Mä tein työtä
käskettyä ja suljin silmäni. Mä kuvittelin olevani lavalla ja lauloin suurelle
yleisölle. Niin mä aina tein.
Mä katsahdin lomakenivaskan viimeistä kysymystä. "Paras laulu?" siinä kysyttiin.
continue reading Raapaleita 1.
