Enkö minä kelpaakaan? vol.2

         Muutamia kuukausia oli kulunut ja olin viettänyt aikaani Annan tai kavereideni luona. Tänään olisi se päivä, jolloin kaikki muuttuisi lopullisesti. Sosiaalityöntekijä Linnea, tulisi hakemaan minut nuorisokotiin.
         Koko aamun olin hyörinyt ympäri Annan asuntoa. Vaikka pyörin kuin hullu, Anna ei menettänyt hermojaan minuun. Hän toisteli vain, ettei olisi mitään hätää.
Vihdoin vähän jälkeen yhden, Annan ovikello pirahti. Anna huusi minulle, että menisin avaamaan oven.
“Moi, Aura!”, Linnea sanoi pirteästi. “Oletko valmis lähtemään Kurjenmiekkaan?”
“Olenhan minä valmis.”, vastasin saatuani puheenvuoron.
“Tulkaahan nyt edes kahville.”, Anna huusi jostain keittiöstä.
“Kaipa meidän pitää käydä ne juomassa, ettei Annalle tulisi paha mieli:”, Linnea puheli. “Tuletko, Aura?”, Linnea sanoi ja lähti menemään kohti keittiötä, jossa olimme käyneet monia keskusteluja liittyen lähtööni Kurjenmiekkaan.
 
“Vielä kymmenen minuuttia niin olemme perillä.”, Linnea puhui.
         Loputtomiin jatkuva pelto ei näyttänyt loppuvan koskaan. Kuitenkin lopulta käännyimme suurien koivujen reunustamalle piha tielle. Linnea pysäköi auton suuren kuusen viereen.
“Tervetuloa, Kurjenmiekkaan!”, Linnea hihkaisi.
“Otahan kassisi, niin pääset tutustumaan huone tovereihisi.”, Linnea jatkoi hihkumistaan. Jos hän olisi aina kaikille tällainen menettäisin vielä hermoni.
        Istuin vanhassa, sinisessä volkkarissa, nokka kohti Kurjenmiekkaa. Käännyimme juuri kuoppaiselle hiekkatielle. Hiekka rahisi auton pyörien alla. 　

continue reading Enkö minä kelpaakaan? vol.2

Enkö minä kelpaakkaan?

      Huomasin taas olevani arvottomampi kuin lonkero. Arvottomampi kuin useat lonkerot. Joulu. Tiesin, etten olisi saanut toivoa jouluksi edes yhtä asiaa, joulua, jolloin olisi ollut edes toinen vanhemmista selvänä. Muistoksi lahjasta, jota en kuitenkaan saanut, hohkasi poskessani sinipunainen, kipeä, mustelma.
        Isä oli juovuspäissään sen minulle tehnyt. Se ei ollut isän syy. Olin joskus kuullut äitini sanovan, että olin pelkkä riesa. Toivoin heidän lähtevän edes jonnekin kapakkaan juomaan. Ainiin, nyt on joulu aatto. Lähi kapakkakaan ei ollut auki.
        Asuimme vanhassa kerrostalossa. Naapurissa asui hyvän tuulinen, vanha Anna. Hän oli usein ottanut minut luokseen, kun olot olivat menneet kotona liian tukaliksi. Koskaan ennen minulla ei ole ollut mustelmaa kasvoissa. Hän soittaisi varmasti lasten suojelu viranomaisille, ellen keksisi todella hyvää tekosyytä. Olin lyönyt pääni kaapin oveen, kelpaisiko se? Saisi luvan kelvata, koska olohuoneesta kuului jo kovia ääniä.
        En ollut varmaan koskaan pakannut vähiä tavaroitani reppuun ja lähtenyt talosta ulos. Kävelin kerroksen ylöspäin ja käännyin oikealle. Lindfors. Painoin ovikelloa. Kling klong, kellosta kuului. Pian Anna tuli avaamaan oven.
“No mutta Aura. Mitäs sinä täällä?”
“Voisinko tulla sinun luoksesi.”
“Tyttö kulta pitäisihän sinun tietää, että olet aina tervetullut luokseni. Käy peremmälle.”
Astuin sisälle Annan pieneen kaksioon.
“Voit jättää reppusi tuohon naulaan. Käy pesemässä kätesi ja tule keittiöön. Saat hiukan glögiä ja pipareita.”
“Kiitos, sinä olet hyvin kiltti minulle.”
          Jätin reppuni naulaan ja kävelin Annan pieneen, kauniiseen kylpyhuoneeseen. Pesin käteni ruusun tuoksuisella saippualla ja kuivasin ne pyyhkeeseen. Hipsin hiljaa keittiöön. Jäin taas tuijottamaan suurta kaappikelloa josta huomasi ajan tuoman arvokkuuden.
“Hämmensikö kaappikello sinut taas?”, kysyi Anna pirteästi.
“Sehän se. Milloin tuo kello olikaan valmistettu?”
“Tuhatkahdeksansataayhdeksänkymmentä luvulla.”
“Se on hyvin vanha.”
“Niin on. Käyhän pöytään.”
       Istahdin pöytään. Anna antoi minulle mukillisen glögiä ja asetti pipari kulhon pöydälle. hän otti itselleen mukillisen glögiä ja istui kanssani pöytään.
“Mistä olet saanut tuon mustelman?”
         Tätä olin pelännytkin.
“Kolautin pääni kaappiin.”
“Aura, kyllä minä näen ettet sinä puhu totta. Mitä tapahtui?”
“Isä löi minua.”, sanoin ja aloin itkeä.
“Tyttö rakas sinulla ei ole mitään hätää.”
“En minä pelkää sitä, että isä lyö. Tiedän olevani syy heidän juomiseensa. Pelkään, että minä joudun lähtemään pois.”
“Olen pahoillani, mutta minun on pakko ilmoittaa tästä lasten suojeluun. Mitäs jos olisit nyt ainakin siihen asti, että pystyn ilmoittamaan täällä minun luonani.”
“Kai se on sitten pakko. Minua pelottaa vaan joutua vieraiden ihmisten joukkoon.”
“Minun kai pitäisi kertoa sinulle yksi tarina. En ole kertonut sitä kovin monelle.”
“Sinähän tiedät sisareni Mariannen? Hän ei kuollut auto-onnettomuudessa niin kuin luulit.”
“Missä sitten?”
“hän kuoli, kun vanhempani hakkasivat hänet kuoliaaksi. Liian paljon sisäelimiä ehti vaurioitua pahasti.”
“Olisihan leikkauksia pystynyt tekemään.”
“Niin silloin ei ollut niin hienoja mahdollisuuksia kuin nyt ja sitä paitsi hänen tilansa oli liian riskialtis.”
“Jouduitko sinä lastenkotiin?”
“Vain aluksi. Pääsin pian mukavaan sijaisperheeseen.”
          Se poisti kaikki epäilykseni. Unohdin kaiken kurjan. Elämäni parantuisi varmasti.
　
　
　

continue reading Enkö minä kelpaakkaan?