Kirjoituspiiri Irvikissat: novelli numero 2.

Aiheena tällä kertaa oli piknik ja mukaan piti yhdistää Selena Gomezin kappale Hit the lights.
------
Tuuliajolla

Päivä oli ollut mahtava. Ruoka oli ollut hyvää ja oli saanut nauraa maha kippurassa kavereiden jutuille. Kuitenkin Kaisan mielessä oli päällimmäisenä Matiaksen kanssa käyty keskustelu. Lämmin tunne läikähti hänen vatsassaan, kun hän ajatteli pojan nimeä.

He olivat kiivenneet kalliolle katselemaan näkymää merelle. Lokki oli kirkunut meren yllä lentäessään. ”Muistatko vielä missä me kohdattiin ensimmäisen kerran?” poika oli kysynyt yllättäen. ”Siellä junassa, jännitin niin paljon etten uskaltanut tulla juttelemaan. Näin jälkeenpäin ajateltuna se olisi kannattanut.” Kaisa oli vastannut samalla, kun punoi itselleen kalliolla kasvavista kukista seppelettä.

Kaisa oli tuntenut jonkin olevan oudosti. Matias oli katsonut häntä jotenkin kiihkeämmin kuin aikaisemmin. Poika oli istuutunut kalliolle ja taputtanut paikkaa vieressään. ”Oletko ollut mielestäsi koskaan täysin rento? Tarkoitan sitä siis silleen, että et välittäisi mitä muut ajattelevat.” Matias oli sanonut Kaisan istuuduttua. ”Tuohon on hirveän vaikea vastata”, Kaisa oli vain kommentoinut.

Hiljaisuus oli vallinnut pitkään heidän välillään, kunnes Matias oli alkanut hyräillä melodiaa, joka ei ollut Kaisalle ennestään tuttu. ”Mitä hyräilet?” hänen oli ollut pakko kysyä. ”Etkö ole kuullut?” Matias oli kysynyt ja kaivanut puhelimensa esille. Hetken näpertämisen jälkeen Matias oli näyttänyt puhelinta tytölle. ”Tämä”, poika oli tokaissut samalla, kun painoi play-nappia. ”Tuttu”, Kaisa oli lausahtanut hetken kuluttua.

Lokin lentäessä kirkaisten ylitse poika oli avannut suunsa ja alkanut kertoa asiaansa. ”Tuota… Tämä saattaa kuulostaa tyhmältä ja pilata ystävyytemme, mutta…” poika oli aloittanut ja Kaisa oli arvannut mitä oli tulossa. Lämmin tunne oli läikähtänyt hänen sisällään. Oliko hän ollut poikaan tietämättään ihastunut? Mitä hän vastaisi pojalle? Ajatukset olivat risteilleet tuuliajolla hänen päässään. ”Olen ihastunut sinuun”, Matias oli lopulta kakistanut ulos. ”Niin minäkin sinuun”, Kaisa oli sanonut ennen kuin tajusi mitä sanoi.

”Saako sinua pussata?” Matias oli kysynyt ja Kaisa oli nauranut kevyesti ja vapautuneesti, ensimmäistä kertaa täysin vapaana, tuuliajolla.

continue reading Kirjoituspiiri Irvikissat: novelli numero 2.

Kirjoituspiiri irvikissat: Novelli 1.

Kyseessä on siis kirjoituspiiri, johon kuulun.  Kommenttia saa aina laittaa tulemaan. Piirissäkin tuli jo esille, että tekstiä tuli venytettyä turhen pitkäksi, mutta en nyt kuitenkaan viitsi sitä korjata vaan tämä päätyy tänne alkuperäisessä muodossaan.
--------------
Tuulikello

Hän oli pelastanut minut niin monesti. Olin aina vannonut pelastavani hänet joskus. Katsellessani hänen kaunista vartaloaan, joka liikkui joka askeleella sulavasti suuresta koostaan huolimatta, mietin miten joku saattoi olla samaan aikaan vahva ja heiveröinen kuin tuulen henkäys.

Hän oli onnellinen, sen näki koko hänen kehostaan. Hän kohotti katseensa ja nauroi sateen kanssa kilpaa, jostain syvältä kumpuavalla heleällä äänellä. Kuitenkin joku pieni osa hänessä kertoi, ettei hän ollut kokonainen - ehjä. Hän oli taitava piilottamaan sen osan.

Hiljalleen sade taukosi vain pieneksi, hiljaiseksi tihkuksi. Hän veti minut luokseen. Kosteasta heinästä huolimatta, hän istuutui maahan ja veti minut syliinsä. Hiljaisuus ei ollut painostavaa - se oli luonnollista. Hän leikitteli kämmenenselälläni ja katselin hänen nopeita sormiaan.

Kohotin katsettani ja ehdin nähdä vilauksen silmistä, joista kuvastui suru ennen kuin hän käänsi katseensa pois. Silitin hellästi hänen poskeaan.
“Sinua painaa jokin”, sanoin sen toteamuksena, vaikka se sisälsi hienovaraisen kysymyksen. Oliko hänellä kaikki hyvin?
“Kerro”, vaadin, kun hän ei reagoinut mitenkään.
“Pelkään…” hän aloitti takellellen. Selvitettyään kurkkuaan hän jatkoi, “Pelkään niin hirveästi menettäväni sinut.”
“Shh”, nostin sormeni hänen huulilleen, “Tiedät etten ikinä halua menettää sinua.”

Hän siirsi sormeni pois hänen huuliltaan ja suuteli kämmenenselkääni kevyesti. Mietin miten pitkään tätä voisi jatkua, milloin jompikumpi tippuisi veitsen terältä. Onni ei ollut ikuista.

Kun aurinko alkoi uhkaavasti lähestyä läntistä taivaanrantaa, tiesin, että oli aika lähteä. En vain olisi halunnut. Nousin ylös ja hän seurasi perässä. Hän minun oma, minun rakkaani Max. Minun - oliko hän tosiaankin minun.

Hän osoitti kädellään suunnan ja lähdimme käsi kädessä kulkemaan kohti korkeita sananjalkoja.
Metsän alkaessa tunsin outoa rauhaa, linnut lauloivat puissa ja käki yritti napata puun kuoren alta meheviä ötököitä. Tuntui kuin olisin ollut turvassa eikä mitään pahaa voisi tapahtua.

Jostain kuului tuulikellomaista helinää. Pysähdyimme kuuntelemaan pienelle sammaleen peittämälle aukiolle. Katsahdimme ylös. Aukiota ympäröivien puiden ylimpiin oksiin oli ripustettu kymmeniä - ellei jopa satoja - tuulikelloja. Tunsin vastustamatonta halua suudella Maxia. Kuin arvaten ajatukseni hän veti minut rajuun suudelmaan, joka tuntui minusta kuin se jäisi viimeiseksemme.

Suudelman jälkeen poika veti minut sivuttain taaksensa.
“Sillä mitä tulee tapahtumaan seuraavaksi, tarkoitin etten halua menettää sinua”, pojan ääni oli kova, mutta loppua kohti ääni tukahtui pelkäksi kuiskaukseksi.
“Tiedät, että tulen rakastamaan sinua maailman viimeiseen päivään asti, silti halusin sinun tietävän sen”, poika jatkoi hetken kuluttua, kun oli ensin selvittänyt kurkkuaan.
“Minäkin rakastan sinua”, sanoin surun tukehduttamalla äänellä.
Nyt se siis tapahtuisi. Toinen tippuisi, mutta vielä ei tiedetty kumpi.

Varjoissa räsähti. Farkkuihin ja nahkatakkiin sonnustautunut mies asteli jousen kanssa esiin varjoista. Ajattelin farkkujen ja nahkatakin olevan huono valinta metsästykseen, kunnes tajusin miehellä olleen vain yksi saalis - me.

Jousen kohotessa kohti ihmistä, jota rakastin halusin huutaa. Mutta huuto tukehtui kurkkuuni. Metsästäjä päästi nuolen irti mairea hymy kasvoillaan.

Maxin kuolema ei tapahtunut kuin elokuvissa. Hän huojui hetken ylhäällä ja kaatui maahan kuin olisi pyörtynyt. Jalkani olivat jumittuneet paikalleen, vihdoin kuitenkin sain otettua tarvittavat kaksi askelta ja kyykistyessäni Maxin pään luokse näin sivusilmällä, kuinka metsästäjä katosi takaisin metsän varjoihin. Metsästäjä ei tappaisi minua - vielä.

Käänsin rakkaani pään itseäni kohti. Suljin hellästi sormella hänen luomensa ja suutelin hänen huuliaan, jotka eivät enää vastanneet innokkaasti suudelmaan. Vannoin mielessäni ottavani miehen motiivista selvää, vaikka se olisi viimeinen tekoni.

continue reading Kirjoituspiiri irvikissat: Novelli 1.