Siipirikko

Teksti ei ole välttämättä sitä parasta mahdollista, vaikka koitinkin sitä käydä ahkerasti läpi. Jatkoa on ainakin vähän kirjoitettu, saas nähdä tuleeko. :)

-----

Veren maku tulvahti suuhun tytön purressa huulensa rikki. Tyttö oli nimeltään Amanda, 17-vuotias toimittajalupaus. Tällä hetkellä Amanda seisoi nuhjuisen baarin takahuoneessa. Hänen tehtävänsä olisi haastatella baarissa illalla esiintyvää bändiä paikalliseen lehteen.

Huoneessa oli hyvin hiljaista, lukuun ottamatta vanhaa tuuletinta, joka piti ääntä viilentäessään huonetta. Amandan työpari Ilari oli baarin puolella kuvaamassa bändin keikkaa. Amanda olisi siis yksin vielä jonkin aikaa. Hän istuutuu vanhalle nahkasohvalle, jonka kuluneimpien kohtien päälle oli levitelty villavilttejä.

Huoneen seinät ovat eri bändien julisteiden ja nimikirjoitusten peitossa. Harmaata lattiaa peittämään on levitetty värikäs ryijymatto, joka on muiden esineiden tapaan jo parhaat päivänsä nähnyt. Sohvan edessä on matala vaalea pöytä, jolle on kasaantunut valtava määrä kertakäyttömukeja, sekä useamman viikon iltapäivälehdet.

Amanda nyrpistää nenäänsä, sillä huoneen ilma oli hyvin tunkkainen. Hän katsahtaa taakseen toivoen pientä ikkunaa, jonka voisi aukaista. Pieni ikkuna löytyy, mutta se on Amandan epäonneksi liian korkealla, että hän ei saata ylettää siihen. Hän päättää siis vain toivoa, että keikka olisi pian ohitse ja hän pääsisi kotiinsa nukkumaan.

Pieni kello huoneen seinällä näyttää kellon lähentelevän jo yhtätoista, mutta Amanda ei uskalla luottaa siihen. Hän kaivaa olallaan roikkuvaa ruskeaa nahkalaukkua löytääkseen kännykkänsä, jotta voisi tarkistaa ajan. Samalla hänen etsiessään kännykkäänsä hänen käteensä osuu hieman jo taittunut valokuva. Hän vetää kuvan ulos laukustaan ja katsoo ketä se esittää.

Kuvassa on hänen poikaystävänsä Niklas. He olivat tutustuneet koulun kautta ja alkaneet seurustelemaan ehkä enemmän kaverien painostuksen kuin yhteisen halun takia. Niklas oli Amandaa muutaman kuukauden vanhempi, pitkä vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen poika, joka harrasti innokkaasti koulun joukkueessa jalkapalloa.

Amanda omalla tavallaan rakasti Niklasta, mutta tyttöä pisti usein kismittämään pojan mustasukkaisuus. Tähänkin juttukeikkaan poika oli suhtautunut varautuneesti ja Amanda oli saanut pitkään vakuutella, ettei mitään kävisi. Amanda tiesi kuitenkin, että Niklaksessa oli paljon hyvääkin. Suosionsa takia Amanda pääsi usein Niklaksen rinnalla kaupungin kuumimpiin bileisiin ja sekin oli vain yksi niistä monista eduista, joita Niklaksen rinnalla oleminen tuotti.

Amanda oli ennen Niklasta vihannut kaikkia pinnallisia ihmisiä, mutta nyt tutustuttuaan paremmin Niklaksen kavereihin mieli oli muuttunut. Salaa Amandaa kuitenkin hiukan harmitti, sillä hänestä tuntui usein, että muut hyväksyivät hänet vain Niklaksen takia.

Ovi kävi ja Amanda huokaisi helpotuksesta huomatessaan tulijan olevan vain Ilari. Tyttö halusi tehdä lähtemättömän vaikutuksen keikalla olleeseen bändiin. Amanda kaivoikin laukustaan esille mustan kansion, jossa tarkkaan harkitut kysymykset olivat valmiina ja luki ne vielä kertaalleen lävitse. Sen jälkeen hän varmisti, että matkassa oli varmasti mukana nauhuri, johon kaikki tiedot tallentuisivat vihkoa paremmin.

”Paljonko kello on?” Amanda kysyi Ilarilta kärsimättömänä.
”Viittä vaille yksitoista”, poika vastaa kaivettuaan puhelimensa nahkatakin taskusta.

Ilari oli tullut Amandalle tutuksi aluksi ylä-asteen lehden toimituksesta. Amanda olikin perinyt Ilarin paikan, pojan lähtiessä muutamaa vuotta aikaisemmin koulusta. Tällä hetkellä Ilari oli 19-vuotias ja poika suoritti siviilipalvelusta opiskelujensa ohessa. Pientä lisätienestiä poika hankki viikonloppuisin kuvauskeikoilla paikalliseen lehteen, aivan kuten tänäkin iltana.

Lopulta yhtyeen keulahahmo kurkistaa huoneen ovesta. Amanda nousee seisomaan samalla, kun mies marssii piskuiselle jääkaapille hakemaan raikasta ja viileää vettä. Muutkin jäsenet saapuvat huoneeseen ja käyvät istumaan kuka minnekin. Hetken hiljaisuuden jälkeen Amanda aloittaa keskustelun esittelemällä itsensä.

Haastattelu oli ollut kaikista raskain osuus tässä illassa, Amanda ajatteli istuessaan Ilarin vanhaan Sierraan. Poika pakkasi vielä takakonttiin kuvausvälineitään ja Amanda sai hengähtää hetken rauhassa. Amanda rullasi vaivalla ikkunan alas ja nautti viimeisten lämpimien kesäiltojen hyväilystä. Seuraavalla viikolla jatkuisi taas koulu, aina yhtä hektisenä ja kiireisenä.

Viimein Ilarikin istuutui autoon, selvästi väsyneenä pitkästä illasta. Hän katsahti Amandaan, joka nojasi alas rullattuun ikkunaan nauttien kesäisestä illasta.

”Haluatko, että vien sut kotiin, vai haluisitko sä tulla käymään mun luona?” poika kysyy yllättäen.

”Voisihan sitä tulla, kuhan ei ole liikaa vaivaa”, Amanda vastaa harkittuaan hetken. Eihän Niklaskaan voisi suuttua, kun hän ja Ilari olivat vain kavereita. Ja vanhemmilla ei olisi mitään asiaa vastaan, sillä he tunsivat Ilarin.

Kadut ovat hiljaisia heidän ajaessaan kohti Ilarin kotia. Amanda tiesi Ilarin asuvan kaupungin laidalla, pienessä vuokrakerrostalossa. Poika oli muuttanut sinne heti valmistuttuaan lukiosta, sillä tämä ei halunnut asua kotona. Syytä siihen Amanda ei tiennyt, eikä ollut koskaan rohjennut kysyä pojalta.

Ilari parkkeerasi autonsa kadun reunaan ja käveli toiselle puolelle avatakseen Amandalle oven. Amanda hymyili leveästi ja pakotti pojan antamaan osan tavaroistaan hänelle. He kävelivät onnellisina nauttien kesäisestä illasta kerrostalolle. Askeleet kaikuivat hiljaisessa käytävässä, heidän kävellessä kolmanteen kerrokseen.

Ilari käveli Amandan edellä ja Amanda ei voinut olla ihastelematta pojan upeaa vartaloa. Olisipa Niklaskin yhtä lihaksikas, vaikka olihan pojalla lihasta, Amanda ajatteli. Heti päästettyään ajatuksen mieleensä Amanda alkoi katua. Ei hän haluaisi muuttaa poikaystävässään mitään. Hänhän rakasti Niklasta.

Ilari laski kantamuksensa alas ja etsi taskun pohjalta avaimiaan. Lopulta avaimet löytyivät ja poika käänsi avainta lukossa. Ovi aukesi hiljaa naristen ja kutsui sisäänsä rentoutumaan.

”Tervetuloa matalaan majaani, vaikka olethan sä täällä tainnut käydäkin”, Ilari kehotti.
”Joo, oon mä joskus käynyt. Mutta on tää muuttunut siitä”, Amanda sanoi astuessaan sisälle.

Ilarin asunto oli varsin tilava yksiö. He laskivat tavarat eteiseen ja menivät suoraan parvekkeelle. Ilari oli tuonut sinne jostain värikkään pienen pöydän sekä kaksi tuolia. Muutama kukkakin roikkui katosta.

”Tee olosi mukavaksi, mä käyn hakemassa meille juotavaa”, Ilari sanoi, kun Amanda oli hetken ihastellut parveketta.

Poika katosi sisään ja Amanda asettui istumaan mukavalta vaikuttavaan liilaan tuoliin. Vaikka oli kesä, oli yö varsin viileä. Hän nautti yön hiljaisuuden tuomasta vapauden tunteesta. Ilari saapui kantaen kahta lasia ja kannullista mehua, jonne oli viipaloitu sitruunoita. Hän huomasi Amandan ihon olevan kananlihalla ja palasi vielä sisälle hakemaan sohvan käsinojalla lojuvaa vilttiä.

”Oi, kiitos”, Amanda sanoi kietoessaan pojan tuomaa vilttiä ylleen.
”Mitä oot kesällä puuhannut? Ei ole sua paljon toimituksessa näkynyt”, Ilari kyseli istuuduttuaan vapaalle tuolille.
"Mä olen pitänyt kesällä vähän lomaa noista hommista. Mitä nyt satunnaisesti tuli noita sairastuneita paikkailtua”, tyttö vastasi melkein heti.
”Tänään ekaa kertaa töissä vai?”, poika kyseli.
"Joo, varsinaisesti. Miten sulla?” Amanda kysyi vuorostaan.
”Vähän aktiivisemmin, vuoroteltiin oikeastaan koko ajan Petrin kanssa”, Ilari sanoi viitaten lehden toiseen kuvaajaan.

Keskustelu kävi vilkkaana jatkuvasti ja hiljaiset hetketkin täytti lintujen laulu. Kun Amanda tuli katsahtaneeksi kelloa, säikähti hän sitä, kuinka nopeasti aika oli kulunut. Hän alkoi kasailla tavaroitaan ja pyysi poikaa viemään hänet kotiin. Amandan peloista huolimatta poika suostui heti ja nappasi autonsa avaimet piirongin päältä.

Automatka oli hiljainen ja molemmat olivat omissa ajatuksissaan. Pian Ilari kääntyi Amandan kotitielle ja Amandasta tuntui äkkiä vaikealta jättää hyvästejä. Oven pielessä paloi valo, vaikkei ollut kovinkaan pimeää. Ilari pysäytti autonsa pientareelle.

”Nyt on sitten kai aika sanoa hyvästi”, Amanda sanoi vastahakoisesti.
”No ehkei nyt hyvästi, se on niin lopullista”, poika totesi vain.
”No, mutta koulut ja kaikki alkaa taas, tiedä sitä milloin nähdään”, Amanda puolustautui.
”Ama hei, me asutaan samassa kaupungissa, äkkiäkös sitä nyt törmää”, poika vastasi.
”Moikka, nähdään taas”, Amanda sanoi ja avasi oven raolleen.
”Ama, odota”, Ilari sanoi tarttuessaan tyttöä kädestä.
”Nyt tai ei koskaan”, poika mutisi hiljaa ja veti tytön hellään suudelmaan.

Amanda ei pystynyt käsittämään omaa reaktiotaan. Hänenhän kuuluisi vetäytyä pois. Miksi hän ei löytänyt mistään voimia siihen? Hänen kuuluisi olla vihainen. Amanda tiesi, että poika oli kuullut Niklaksesta ja siitä, että he seurustelivat. Amanda antautui suudelmaan. Nauttien siitä vielä, kun Ilari oli jo vetäytynyt pois.

”Anteeksi”, poika totesi rikkoen taianomaisen hiljaisuuden.

Amanda hoiperteli pitkin pihakivetystä päätyen vihdoin ovelle. Amanda kokeili ovea, eikä se ollut lukossa. Onni säilyi vain hetken, sillä olohuoneesta kantautuivat tutut askeleet.

continue reading Siipirikko