Enkö minä kelpaakaan? vol.2

         Muutamia kuukausia oli kulunut ja olin viettänyt aikaani Annan tai kavereideni luona. Tänään olisi se päivä, jolloin kaikki muuttuisi lopullisesti. Sosiaalityöntekijä Linnea, tulisi hakemaan minut nuorisokotiin.
         Koko aamun olin hyörinyt ympäri Annan asuntoa. Vaikka pyörin kuin hullu, Anna ei menettänyt hermojaan minuun. Hän toisteli vain, ettei olisi mitään hätää.
Vihdoin vähän jälkeen yhden, Annan ovikello pirahti. Anna huusi minulle, että menisin avaamaan oven.
“Moi, Aura!”, Linnea sanoi pirteästi. “Oletko valmis lähtemään Kurjenmiekkaan?”
“Olenhan minä valmis.”, vastasin saatuani puheenvuoron.
“Tulkaahan nyt edes kahville.”, Anna huusi jostain keittiöstä.
“Kaipa meidän pitää käydä ne juomassa, ettei Annalle tulisi paha mieli:”, Linnea puheli. “Tuletko, Aura?”, Linnea sanoi ja lähti menemään kohti keittiötä, jossa olimme käyneet monia keskusteluja liittyen lähtööni Kurjenmiekkaan.
 
“Vielä kymmenen minuuttia niin olemme perillä.”, Linnea puhui.
         Loputtomiin jatkuva pelto ei näyttänyt loppuvan koskaan. Kuitenkin lopulta käännyimme suurien koivujen reunustamalle piha tielle. Linnea pysäköi auton suuren kuusen viereen.
“Tervetuloa, Kurjenmiekkaan!”, Linnea hihkaisi.
“Otahan kassisi, niin pääset tutustumaan huone tovereihisi.”, Linnea jatkoi hihkumistaan. Jos hän olisi aina kaikille tällainen menettäisin vielä hermoni.
        Istuin vanhassa, sinisessä volkkarissa, nokka kohti Kurjenmiekkaa. Käännyimme juuri kuoppaiselle hiekkatielle. Hiekka rahisi auton pyörien alla.