Kirjoituspiiri Irvikissat: novelli numero 2.

Aiheena tällä kertaa oli piknik ja mukaan piti yhdistää Selena Gomezin kappale Hit the lights.
------
Tuuliajolla

Päivä oli ollut mahtava. Ruoka oli ollut hyvää ja oli saanut nauraa maha kippurassa kavereiden jutuille. Kuitenkin Kaisan mielessä oli päällimmäisenä Matiaksen kanssa käyty keskustelu. Lämmin tunne läikähti hänen vatsassaan, kun hän ajatteli pojan nimeä.

He olivat kiivenneet kalliolle katselemaan näkymää merelle. Lokki oli kirkunut meren yllä lentäessään. ”Muistatko vielä missä me kohdattiin ensimmäisen kerran?” poika oli kysynyt yllättäen. ”Siellä junassa, jännitin niin paljon etten uskaltanut tulla juttelemaan. Näin jälkeenpäin ajateltuna se olisi kannattanut.” Kaisa oli vastannut samalla, kun punoi itselleen kalliolla kasvavista kukista seppelettä.

Kaisa oli tuntenut jonkin olevan oudosti. Matias oli katsonut häntä jotenkin kiihkeämmin kuin aikaisemmin. Poika oli istuutunut kalliolle ja taputtanut paikkaa vieressään. ”Oletko ollut mielestäsi koskaan täysin rento? Tarkoitan sitä siis silleen, että et välittäisi mitä muut ajattelevat.” Matias oli sanonut Kaisan istuuduttua. ”Tuohon on hirveän vaikea vastata”, Kaisa oli vain kommentoinut.

Hiljaisuus oli vallinnut pitkään heidän välillään, kunnes Matias oli alkanut hyräillä melodiaa, joka ei ollut Kaisalle ennestään tuttu. ”Mitä hyräilet?” hänen oli ollut pakko kysyä. ”Etkö ole kuullut?” Matias oli kysynyt ja kaivanut puhelimensa esille. Hetken näpertämisen jälkeen Matias oli näyttänyt puhelinta tytölle. ”Tämä”, poika oli tokaissut samalla, kun painoi play-nappia. ”Tuttu”, Kaisa oli lausahtanut hetken kuluttua.

Lokin lentäessä kirkaisten ylitse poika oli avannut suunsa ja alkanut kertoa asiaansa. ”Tuota… Tämä saattaa kuulostaa tyhmältä ja pilata ystävyytemme, mutta…” poika oli aloittanut ja Kaisa oli arvannut mitä oli tulossa. Lämmin tunne oli läikähtänyt hänen sisällään. Oliko hän ollut poikaan tietämättään ihastunut? Mitä hän vastaisi pojalle? Ajatukset olivat risteilleet tuuliajolla hänen päässään. ”Olen ihastunut sinuun”, Matias oli lopulta kakistanut ulos. ”Niin minäkin sinuun”, Kaisa oli sanonut ennen kuin tajusi mitä sanoi.

”Saako sinua pussata?” Matias oli kysynyt ja Kaisa oli nauranut kevyesti ja vapautuneesti, ensimmäistä kertaa täysin vapaana, tuuliajolla.

continue reading Kirjoituspiiri Irvikissat: novelli numero 2.

Kirjoituspiiri irvikissat: Novelli 1.

Kyseessä on siis kirjoituspiiri, johon kuulun.  Kommenttia saa aina laittaa tulemaan. Piirissäkin tuli jo esille, että tekstiä tuli venytettyä turhen pitkäksi, mutta en nyt kuitenkaan viitsi sitä korjata vaan tämä päätyy tänne alkuperäisessä muodossaan.
--------------
Tuulikello

Hän oli pelastanut minut niin monesti. Olin aina vannonut pelastavani hänet joskus. Katsellessani hänen kaunista vartaloaan, joka liikkui joka askeleella sulavasti suuresta koostaan huolimatta, mietin miten joku saattoi olla samaan aikaan vahva ja heiveröinen kuin tuulen henkäys.

Hän oli onnellinen, sen näki koko hänen kehostaan. Hän kohotti katseensa ja nauroi sateen kanssa kilpaa, jostain syvältä kumpuavalla heleällä äänellä. Kuitenkin joku pieni osa hänessä kertoi, ettei hän ollut kokonainen - ehjä. Hän oli taitava piilottamaan sen osan.

Hiljalleen sade taukosi vain pieneksi, hiljaiseksi tihkuksi. Hän veti minut luokseen. Kosteasta heinästä huolimatta, hän istuutui maahan ja veti minut syliinsä. Hiljaisuus ei ollut painostavaa - se oli luonnollista. Hän leikitteli kämmenenselälläni ja katselin hänen nopeita sormiaan.

Kohotin katsettani ja ehdin nähdä vilauksen silmistä, joista kuvastui suru ennen kuin hän käänsi katseensa pois. Silitin hellästi hänen poskeaan.
“Sinua painaa jokin”, sanoin sen toteamuksena, vaikka se sisälsi hienovaraisen kysymyksen. Oliko hänellä kaikki hyvin?
“Kerro”, vaadin, kun hän ei reagoinut mitenkään.
“Pelkään…” hän aloitti takellellen. Selvitettyään kurkkuaan hän jatkoi, “Pelkään niin hirveästi menettäväni sinut.”
“Shh”, nostin sormeni hänen huulilleen, “Tiedät etten ikinä halua menettää sinua.”

Hän siirsi sormeni pois hänen huuliltaan ja suuteli kämmenenselkääni kevyesti. Mietin miten pitkään tätä voisi jatkua, milloin jompikumpi tippuisi veitsen terältä. Onni ei ollut ikuista.

Kun aurinko alkoi uhkaavasti lähestyä läntistä taivaanrantaa, tiesin, että oli aika lähteä. En vain olisi halunnut. Nousin ylös ja hän seurasi perässä. Hän minun oma, minun rakkaani Max. Minun - oliko hän tosiaankin minun.

Hän osoitti kädellään suunnan ja lähdimme käsi kädessä kulkemaan kohti korkeita sananjalkoja.
Metsän alkaessa tunsin outoa rauhaa, linnut lauloivat puissa ja käki yritti napata puun kuoren alta meheviä ötököitä. Tuntui kuin olisin ollut turvassa eikä mitään pahaa voisi tapahtua.

Jostain kuului tuulikellomaista helinää. Pysähdyimme kuuntelemaan pienelle sammaleen peittämälle aukiolle. Katsahdimme ylös. Aukiota ympäröivien puiden ylimpiin oksiin oli ripustettu kymmeniä - ellei jopa satoja - tuulikelloja. Tunsin vastustamatonta halua suudella Maxia. Kuin arvaten ajatukseni hän veti minut rajuun suudelmaan, joka tuntui minusta kuin se jäisi viimeiseksemme.

Suudelman jälkeen poika veti minut sivuttain taaksensa.
“Sillä mitä tulee tapahtumaan seuraavaksi, tarkoitin etten halua menettää sinua”, pojan ääni oli kova, mutta loppua kohti ääni tukahtui pelkäksi kuiskaukseksi.
“Tiedät, että tulen rakastamaan sinua maailman viimeiseen päivään asti, silti halusin sinun tietävän sen”, poika jatkoi hetken kuluttua, kun oli ensin selvittänyt kurkkuaan.
“Minäkin rakastan sinua”, sanoin surun tukehduttamalla äänellä.
Nyt se siis tapahtuisi. Toinen tippuisi, mutta vielä ei tiedetty kumpi.

Varjoissa räsähti. Farkkuihin ja nahkatakkiin sonnustautunut mies asteli jousen kanssa esiin varjoista. Ajattelin farkkujen ja nahkatakin olevan huono valinta metsästykseen, kunnes tajusin miehellä olleen vain yksi saalis - me.

Jousen kohotessa kohti ihmistä, jota rakastin halusin huutaa. Mutta huuto tukehtui kurkkuuni. Metsästäjä päästi nuolen irti mairea hymy kasvoillaan.

Maxin kuolema ei tapahtunut kuin elokuvissa. Hän huojui hetken ylhäällä ja kaatui maahan kuin olisi pyörtynyt. Jalkani olivat jumittuneet paikalleen, vihdoin kuitenkin sain otettua tarvittavat kaksi askelta ja kyykistyessäni Maxin pään luokse näin sivusilmällä, kuinka metsästäjä katosi takaisin metsän varjoihin. Metsästäjä ei tappaisi minua - vielä.

Käänsin rakkaani pään itseäni kohti. Suljin hellästi sormella hänen luomensa ja suutelin hänen huuliaan, jotka eivät enää vastanneet innokkaasti suudelmaan. Vannoin mielessäni ottavani miehen motiivista selvää, vaikka se olisi viimeinen tekoni.

continue reading Kirjoituspiiri irvikissat: Novelli 1.

Back to December

“Unelmat on unelmia siihen asti, että joku toteuttaa ne”, Jooa jatkoi heti perään “Mä haluan toteuttaa yhden sun unelmista, tule.” Jooa johdatti minut kauniiseen lumiseen metsään, kävelytti minua polkuja pitkin, joita monet muut eivät olleet käyttäneet.

Saavuimme kauniille lumen muokkaamalle aukiolle. Harvoin kauniimpaa oli nähty. Jooa otti minua kädestä, “Saanko luvan”, hän kysyi ja kumarsi. Hymyilin vastaukseksi, mutta minun oli pakko kysyä “Mistä saamme musiikin?” “Kuuntele luontoa, huomaatko sen kauniin musiikin?”
Linnut liversivät, oravat kiipesivät puihin, kaikki luonnon äänet talvisessa metsässä toivat mieleen todella kauniin melodian. Aurinko sai lumen kimaltelemaan kuin tuhannet timantit. Jooa otti ensimmäisen askeleen, minä seuraavan…
　
Minun ja Jooan tanssista oli puolivuotta, puolivuotta siitä, kun Jooa sanoi rakastavansa minua ja sanoen, että hänellä ei ollut välttämättä paljon aikaa jäljellä. Jooalla oli todettu syöpä. Onni oli kerrankin suosinut minua, olin saanut pitää Jooan luonani.

Tänään Jooalla olisi viimeinen tarkastus, jonka jälkeen olisimme vapaita lähtemään. “Oletko sä pakannut jo kaiken mitä tarvitset?” “Enköhän ja kyllä porukat voi tuoda myöhemmin perästä.” ja jatkoin heti perään “Eiköhän käydä vielä viimeisen kerran sen lekurin pakeilla.”

Ilollamme ei ollut rajaa, kun lääkäri totesi Jooan täysin terveeksi. Hän piti kuitenkin käydä vuosittain tarkastuksessa, ettei syöpä pääsisi uusiutumaan. Muutollamme ei ollut kuitenkaan mitään estettä.

Olimme saaneet suloisen pienen kaksion opiskelupaikkakuntamme keskustasta. Muuttoauto ei ollut kuin hiukan tavallista pakettiautoa suurempi. Meillä kahdella ei ollut paljoa tavaraa jotka ottaisimme mukaan ja huoneisto oli jo valmiiksi kalustettu.

Illalla vietimme aikaa kynttilöiden ja muuttolaatikoiden keskellä. Jooa osasi yllättää minut aina täysin. Illan lopullinen yllätys oli kuitenkin jotain, mitä en olisi koskaan osannut kuvitella. “Roosa, tuletko vaimokseni?” “Tulen”, kuiskasin hiljaa.

continue reading Back to December

Pimeys

En nähnyt mitään. Kuulin vain ääniä. Ääniä, jotka haukkuivat ja nauroivat. Ne äänet olivat minulle tuttuja. Ne olivat ystävien ääniä.

Ystävät, jotka vihasivat minua sen jälkeen, kun olin sokeutunut. Eihän sellaisen ystävä voi olla, he sanoivat. Aivan kuin olisin huonompi ihminen.

Olisi ihme jos saisin vielä joskus ystäviä. He olivat levittäneet ilkeitä asioita minusta ja kaikki karttelivat minua.

Jos kaikki olisi vielä toisin, minulla olisi kavereita, minä voisin olla onnellinen. Että vihasinkin olla sokea.

Tunsin kipua. pelkäsin etten enää koskaan tuntisi mitään muuta. Olisinko vielä joskus onnellinen?

continue reading Pimeys

Jääprinsessa

Tuuli soittaa kristalleja kruunussa, en enää tiedä mitä tekisin, minne menisin. Olen yksin, en edes tiedä missä olen. Mikä minut toi tänne on minulle arvoitus, keskelle vanhaa taloa. Pääsisinkö täältä pois? Huomasin, että minua palelsi, syykin oli selvä täällä ei ollut ollenkaan ikkunoita. Kylmä talvinen tuuli puhalsi iholleni.

Askelsin varovasti suuntaan, jossa luulin oven olevan, sieltä se löytyikin. Ovi avautui kovaa naristen. Astuin varovasti rappuset alas. Portaiden alta lähti leveä polku, joka oli jäässä, kuin sadussa, jonka aina pienenä kuvittelin. Alatasanteella minua odotti houkutteli lumenvalkoiset luistimet, täysin samaa väriä kuin mekko ylläni.

Istahdin portaille ja otin luistimet käteeni, aloin laittaa niitä jalkoihini, ne tuntuivat kuin ne olisivat olleet täysin minulle valetut. Luistimet laitettua haparoin jäälle, sain olla kuin prinsessa, jään oma. En ollut koskaan ennen luistellut, mutta tuntui kuin osaisin kaikki liikkeet jo valmiiksi. Tanssin unelmaani.

continue reading Jääprinsessa

Saari:Lähtö

              Perheemme oli jo vuosikausia asunut tällä saarella, täällä asui tosin muitakin, mutta perheeni oli yksi ainoista lapsiperheistä, joka täällä asui. Nyt minä olin jättämässä saaren ja muuttamassa mantereelle, sisäoppilaitokseen.
               Se pelotti minua jonkin verran - vaikka en sitä ääneen myöntänytkään. Oli kuitenkin erilaista olla suuressa koulussa kuin pienessä kyläkoulussa, jossa vain muutama kymmenen oppilasta. Salainen toiveeni oli kuitenkin ollut, että olisin päässyt mantereelle kouluun.
               Matka valmistelut oli aloitettu hyvissä ajoin, pari kuukautta ennen lähtöpäivää, tätä päivää. Minulla olisi kaksi päivää tottua tuohon kouluun ja sitten se alkaisi. En tiennyt miten tulisin sopeutumaan sinne.
               Istuin tapani mukaan kalliolla, josta näki avomerelle, vaikka aallot olisivat rajujakin se olisi silti rauhoittava näky. Villi meri ympärillä, lyömässä vasten vahvaa kalliota, keskellä ihminen, niin sen olin nähnyt viime yönä unissani. Pystyin kuvittelemaan sen näyn vieläkin.
               Polulta, joka kiemurteli selkäni takana kuului askeleita, ne olivat minulle todella, todella tutut askeleet, ne kuuluivat Tuulille. Tuuli kapusi viereeni kalliolle istumaan ja oli aivan hiljaa, se oli hänen tapansa jättää hyvästit. me molemmat tiesimme, että jos puhuisimme sanaakaan alkaisimme itkeä.
               Tuuli oli yksi ainoista ihmisistä, joka oli minulle niin rakas tällä saarella, että hänestä eroon joutuminen sattui. lähtisimme täysin ei puolille mannerta, näkisimme vain lomilla.
                Katsahdin kelloon ja tajusin, että minun pitäisi lähteä, että ehtisin lautalle. Nousin ylös ja Tuulikin nousi, kuljimme matkaa koteihimme hiljaisuuden vallitessa, koko ajan oleva hiljaisuus ei haitannut minua.

continue reading Saari:Lähtö

Taivaan lahja

       Miksi kaikki eivät voineet olla ystävällisiä toisillensa? Miksi aina piti yrittää voittaa toiset sotimalla? Taivas riehui punaisena, kuin sekin olisi tajunnut, että sota oli syttynyt. Ei ollut enää Cerangaa ja Guapatasiaa oli vain kaksi maata, jotka taistelivat. Tuhansia oli kuollut ja taas tuhansia kuolleita tiedossa.
       Molemmat odottivat kumpi luovuttaa ensin. Ennen sitä he voisivat yhtä hyvin taistella tuhota toisen puolen toivoa. Halusin löytää paikan, jossa saisin olla rauhassa, miettiä saisinko sodan loppumaan.
       Olin kaikista ystävistäni se, jolla oli lujin tahto. Pystyisinkö pitämään puheen jossain siten, että taistelu taukoaisi edes hetkeksi niin, että kaikki kuuntelisivat? Pystyisinkö kääntämään huonot puoleni edukseni?
       Istuin kallion kielekkeellä, josta näki koko kaupungin, kaupungin nimeltä Padatan. Padatan oli kaupunki jossa olin syntynyt, kasvanut, elänyt ja nyt sen saattoi tuhoutua. Padatan oli pieni hädin tuskin kaupungin nimen saanut paikka. Paikka, jota rakastin.
       Päätin lähteä kotiin - tai jos siitä oli ylipäätään mitään jäljellä. Muutaman tunnin aikana mitä olin kallion kielekkeellä viettänyt oli hyvinkin voinut käydä mitä tahansa.
       Juuri, kun olin nousemassa ylös kuului polulta, joka toi tänne askelten aiheuttamaa hiekan rahinaa. Pelkäsin, että sieltä tulisi vastapuolen sotilaita, jotka tappaisivat minut. Askeleet lähestyivät ja sydämeni kiihdytti vauhtiaan. Sain kuitenkin helpottua, sillä sieltä paljastuikin vain kaveripoikani Aleksian.
- Taas täällä Lumette, hän puhui.
- Missäpä muuallakaan, vastasin.
- Tuletko yöksi kaupunkiin? Hän kysyi.
- Kaipa minun pitää tulla, kun ei täällä taida olla mitään luolaa.
- Minä tiedän yhden luolan ja taidan mennä sinne yöksi, voisit tulla mukaani. Sinullahan on jo reppu, kaiketi tavaroitasi.
- Se olisi mukavaa saisin paremmin mietittyä, vastasin.
- Tule, hän sanoi.
      Hän lähti kiipeämään polkua vielä ylemmäs. En ollut ennen kiivennyt sinne asti, sillä polku kapeni koko ajan. Yhtäkkiä, kun olimme kiivenneet jonkin aikaa hän pysähtyi ja alkoi siirtämään korkeita heiniä pois tieltään.
       Heinien takaa paljastui luolan suuaukko. Se oli hyvin pieni ja jäisi täysin heinien peittoon. Jos sotilaat kulkisivat ohi he eivät älyäisi meidän olevan siellä.
- Tuletko vielä tämän päivän aikana Lumette?
Olin huomaamattani jäänyt ajatuksiini, enkä ollut huomannut, kun Aleksian oli mennyt sisälle luolaan.
- Tulossa ollaan, huusin.
- Shh, hiljempaa ettei joku harhailemaan lähtenyt kuule ja varo matalaa kattoa.
       Lähdin menemään luolan sisään, katto oli todellakin matala. Siellä ei mahtunut, kuin ryömimään. Kolautin pääni muutaman kerran kattoon ennen kuin pääsin korkeampaan kohtaan luolaa, jossa Aleksian jo sytytti tulta.
- Eihän tulta voi täällä sytyttää.
- Täällä ei ole tavaroita, jotka syttyisivät tuleen.
       Menin istumaan laakealle kivelle luolan seinää vasten. Aleksian tuli viereiselle kivelle istumaan. Olimme aivan hiljaa, silti hiljaisuus ei tuntunut painostavalta. Minulla ei ollut tunnetta, että olisi pakko puhua.
- Lumette, mitä mietit?
- Haluaisin keksiä keinon kuinka sota saataisiin loppumaan, mutta ajatukseni harhailevat.
- Voisimme mennä pääkaupunkiin, sieltä lähetetään aina joka päivä tiedotustilaisuus koko maahan.
- Hyvä idea, mutta millä rahalla?
- Kävellään, se kestää tosin monta päivää.
- Raskasta, mutta varmaan me kestämme, emme voi ottaa kontaktia ihmisiin tai he estävät aikeemme.
- Meidän on siis yövyttävä metsissä ja luolissa.
- Oletko aivan varma, että haluat tulla mukaani?
- Olen, sillä jos voin auttaa sodan loppumisessa teen sen.
        Juttelimme vielä hetken ja päätimme, että lähtisimme huomenna auringon noustessa. matka olisi pitkä ja rasittava, pääkaupunki sijaitsi aivan toisella puolella maata kuin me. Päätimme käydä ajoissa nukkumaan, jotta heräisimme, vielä kun oli turvallista lähteä liikkeelle.

Tuntui kuin olisin nukkunut vain hetkisen. Aleksian joutui ravistelemaan minut hereille.
- Hei unikeko, on aika nousta.
Suustani kuului outoa mutinaa.

                                                   Aleksian
      Olin valvonut lähes koko yön miettien teinkö nyt huonon valinnan. Toisaalta myös tiesin, etten voisi elää ilman Lumetea.
      Aurinko oli jo noussut vähän liiankin ylös. Minun olisi siis pakko mennä herättämään Lumette. hän näytti niin suloiselta nukkuessaan etten meinannut raaskia herättää häntä.
- Hei unikeko, on aika nousta.
       Vastaukseksi sain vain outoa mutinaa ja kyljenkäännön. Hänen olisi vain pakko nyt nousta, kun vielä oli turvallista lähteä tai menettäisimme päivän matkastamme.
- Heräisit nyt.
- Anna minun nukkua.
- Ei kun oikeasti, jos et nyt nouse, me ei päästä tänään lähtemään.
       Vaikka en olisi halunnut minun oli pakko kiskoa Lumette kovalta alustaltaan ylös.

continue reading Taivaan lahja