Lukumaraton 24/7/13

Hyvä ystäväni linkkasi minulle Facebookissa Hys, äiti lukee nyt! -blogin osoitteen. Sama osoite sisälsi kuitenkin haasteen. Keskiviikkona kahdeskymmenesneljäs päivä heinäkuuta suoritetaan blogistanian lukumaraton, tavoitteena saada yhteisesti luettua yli 20 173 sivua.

Tulevien päivien aikana tulen siis käyttämään rakasta blogiani hieman eri tarkoitukseen kuin aikaisemmin, suora maraton lähetys voi alkaa!

Alkuvalmisteluina löytyy vino pino kirjoja, sekä lista kirjoista, joita aion käydä vielä poimimassa kirjastosta. Maratonille, ei saisi lähteä ilman kunnollista evästystä, mutta sekin puoli lienee pian kunnossa.

Pitkin maratonia tulen päivittelemään muun muassa luettuja sivuja, kirjoja ja lopulta myös kirjoista enemmän.

Alustava lukulista:

1. Stephen King - 22.11.63
2. Salla Simukka - Kipinä
3. Alyson Noël - Varjojen maa
4. Tiina Lehtineva - Piparminttupoika
5. Laura Lähteenmäki - Niskaan putoava taivas
6. Veronica Rossi - Paljaan taivaan alla
7. Alexsandra Ripley - Scarlett

Ja jottei lukemisto jäisi nuoriso painotteiseksi, otetaan mukaan vielä

Jane Austen - Järki & tunteet. Ylpeys ja ennakkoluulo

Emily Brontë - Humiseva harju

C.S. Lewis - Narnian tarinat : Velho ja leijona

continue reading Lukumaraton 24/7/13

Kirjoituspiiri irvikissat: novelli nro. 6.

Tämän kertainen aihe oli valita jokin sitaatti ja yhdistää se jotenkin tekstiin. Deadline meni jo aikoja sitten, mutta sain kirjoitettua nyt piirin heräillessä taas eloon. Teksti on kirjoitettu tajunnanvirtana, eli saattaa olla hämmentävää luettavaa.
-----

Niin paljon työtä, paljon, paljon.

Tuskin minua kukaan rakastaisi.

Lapset ne sitten eivät ikinä opi laittamaan pyykkejä pyykkikoriin. 

Eihän tällaisesta vanhasta kääkästä välitä kukaan.

Viljo se on taas unohtanut matematiikan kirjan kotiin. Taitaa poika taas tosissaan jäädä luokallensa. Taitaa kapinoida isäänsä vastaan. Kai siitäkin pitäisi vielä huolehtia.
Mietteitä naisen mielestä

Taas on sukatkin jätetty lattialle, ja päiväpeitto jätetty oikomatta. Pitäisi vielä tiskata ja laittaa makaronilaatikko uuniin ennen kuin lapset tulevat koulusta. 

Onkohan sitä ikuista rakkautta olemassa?

Herran jestas, minunhan piti perua se Aavan hammaslääkärikin

Mitä se Astrid Lindgrenkin joskus sanoi? Ensimmäisestä ja viimeisestä rakkaudesta taisi jotain puhua.

Tulisikohan se naapurin nuori Joonas pientä palkkaa vastaan leikkaamaan nurmikon? Komea sekin poika on, isäänsä tullut.

Tulisikohan se Joonaksen isä, Juhanikos se oli, joskus kahville? 

Niinhän se meni. ”Ensimmäinen rakkaus tuntuu viimeiseltä ja viimeinen ensimmäiseltä.” Mutta, oliko se sittenkin Toven sanoja?

Voisihan sen Juhanin kahville pyytää, jos vaikka miehenkin saisi. Raitis se on ja savuton.  Komeakin… vaikka on alkanut jo harmaantua. 

Kyllä se kuitenkin taisi olla Astridin sanoja. Tai, onko sillä lopulta hirveästi väliä.

continue reading Kirjoituspiiri irvikissat: novelli nro. 6.

Novellipiiri Lumo: novelli 1.

Novelli nyt vähän jäi nimettömäksi. Onneksi se ei kovin haittaa näissä teksteissä. Aiheena oli kirjoittaa kuvasta (http://i-cdn.apartmenttherapy.com/uimages/at/inspiration.jpg) ja mulla tämä lähti taas vaihteeksi omille raiteille.
-----

Lila siveli penkin karheaa pintaa hajamielisesti kädellään. Puisto oli hiljainen, lukuun ottamatta satunnaisia vanhuksia, jotka kulkivat kuka milläkin asialla. Puisto oli kaunis, lähes kauneimmillaan, mutta sitä Lila ei huomannut.

Valkeat hampaat pureutuivat tiukasti huuleen kiinni, etteivät kyyneleet lähtisi vierimään. Sormet hakeutuivat sivelemään käsivarren mustelmia. Yksi, kaksi, kolme, neljä, Lila laski laskiessaan sormen sitä vastaavalle mustelmalle. Paha olo tuntui hyökyvän sisältä kuin hyökyaalto, vuotavan yli äyräiden. Ei, tyttö päätti, hän ei aio itkeä.

Laukku nökötti maassa nojaten penkin jalkaan. Lila nosti sen syliinsä ja etsi sieltä penaalinsa. Hän valitsi kynän, turkoosin hänen lempivärinsä. Ruudullinen paperi repeää matematiikan vihkon lopusta. Kirjoittaminen on hankalaa, käsi vapisee ja kyyneleet valuvat tytön silmistä. Viimein hän saa kaiken sanottavansa sanotuksi. Hiljaa kuiskaten hän lukee sen ääneen.

”Rakas äiti,

Minä tiedän, että haluaisit minun jäävän. Tiedän, että sanoisit tässä kohtaa kaikkeen löytyvän ratkaisun. Mutta minä en pystynyt uskomaan siihen. Lupaan sinulle, etten tapa itseäni. Minun on vain parempi jossain toisaalla, jossain missä ei ole muistoja menneestä.

Rakastan sinua.

Kiitos kaikesta ja anteeksi,

Lila”

Kirjeen luomalla uskolla hän nousee, suuntaa askeleensa kohti kotiaan. Hän kaivaa kaappinsa pohjalta rinkan, jota hän käytti pienenä isänsä kanssa vaelluksilla. Siihen hän pakkasi tärkeimmät tavaransa. Kaikki tarvittava oli kasassa nopeammin kuin tyttö olisi uskonut.

Hän hiipii rinkkansa kanssa keittiöön, jättääkseen kirjeen taitettuna pöydälle. Äiti löytäisi sen siitä riittävän nopeasti. Hän sitoo tennarinsa tiukasti jalkoihinsa ja astuu ulos lämpimään.

Kun paikallinen rämisevä bussi viimein saapuu pysäkille, on Lila istunut tienpientareella jo hyvän tovin. Hän nousee ylös, puhdistaa farkuistaan tomut ja kiirehtii sulkeutuvien ovien välistä sisään. Kuski vilkaisee rinkalla varustautunutta tyttöä huvittuneesti, mutta ei sano mitään.

Tyttö jää pois kyydistä, nyökkää peilistä katsovalle kuskille ja lähtee kävelemään muutaman kadunvarren päässä olevalle juna-asemalle. Aseman sisällä on viileää ja hetken tyttö ajattelee jäävänsä sinne. Lopulta hän vilkaisee lähtevien junien taulua ja valitsee junan joka menee mahdollisimman kauas tästä kaikesta.

Hän marssii lippuluukulle ja sanoo haluavansa lipun seuraavaan Rovaniemen junaan. Kädessä lämmenneet kolikot kilahtavat äänekkäästi tiskille. Lipun hän taittaa farkkujensa taskuun ja marssii istumaan puiselle penkille.

Aika kuluu hitaasti. Kello tuntui tikittävän paikallaan. Vihdoin Rovaniemelle lähtevä juna pomppaa listassa ensimmäiseksi ja tyttö lähtee laiturille.

Lopulta istuessaan epämukavalla istuimella, uskaltaa Lila hengittää vapaasti. Aseman maisemien vaihtuessa ensin laitakaupungiksi ja sitten pelloksi nukahtaa Lila vihdoin rauhaisaan uneen.

continue reading Novellipiiri Lumo: novelli 1.

Kirjoituspiiri Irvikissat: novelli nro. 5.

Aiheena tällä kertaa oli valita jokin aikakausi joko menneisyys, tulevaisuus tai nykyhetki. Tekstistä tuli tällä kertaa melko lyhyt, ja jos joku novellin numerosta häiriintyy, niin jätin neljännen novellin väliin.

------

Punaiset kengät

Enää hän ei ollut välisoitto. Enää hän ei ollut lopputahdit. Hän oli alkutahdit ja kertosäe. Hän oli kaikki siltä väliltä.

Tanssiessaan yhden valon loisteessa ainoana lavalla, hän tunsi olevansa viimein onnellinen. Valo seurasi häntä leikki ja liikkui yrittäen saada hänet kiinni. Mutta aina valon saavuttaessa häntä, hän otti askeleen ehkä kaksikin ja jatkoi kevyttä leijumistaan lavalla.

Hän antoi musiikin viedä. Antoi kehonsa löytää rytmin, antoi jalkojensa viedä. Hän hiipi varjoon. Hän astui valoon. Hän oli ilmaa, hän oli valoa, hän oli kaikkea ympärillään.

 Lopulta, liian pian saapuivat viimeiset tahdit. Hän pysähtyi, vajosi maahan. Hän oli pystynyt siihen! Hän oli onnistunut!

Valo hämärtyi. Sitten saapuivat aplodit. Ne kumisivat, ne valtasivat koko tilan. Kaikki taputtivat hänelle. Hänelle! Hän nousi viileältä lattialta, kumarsi ja katosi varjoihin.

Pukuhuone oli täynnä tanssijoita. Hän askeltaa varoen paikalleen. Hän istuu maahan ja riisuu tossunsa. Hän oli väsynyt mutta onnellinen. Viimein huoneeseen jäi vain hän ja hänen punaiset tossunsa.

continue reading Kirjoituspiiri Irvikissat: novelli nro. 5.

Siipirikko

Teksti ei ole välttämättä sitä parasta mahdollista, vaikka koitinkin sitä käydä ahkerasti läpi. Jatkoa on ainakin vähän kirjoitettu, saas nähdä tuleeko. :)

-----

Veren maku tulvahti suuhun tytön purressa huulensa rikki. Tyttö oli nimeltään Amanda, 17-vuotias toimittajalupaus. Tällä hetkellä Amanda seisoi nuhjuisen baarin takahuoneessa. Hänen tehtävänsä olisi haastatella baarissa illalla esiintyvää bändiä paikalliseen lehteen.

Huoneessa oli hyvin hiljaista, lukuun ottamatta vanhaa tuuletinta, joka piti ääntä viilentäessään huonetta. Amandan työpari Ilari oli baarin puolella kuvaamassa bändin keikkaa. Amanda olisi siis yksin vielä jonkin aikaa. Hän istuutuu vanhalle nahkasohvalle, jonka kuluneimpien kohtien päälle oli levitelty villavilttejä.

Huoneen seinät ovat eri bändien julisteiden ja nimikirjoitusten peitossa. Harmaata lattiaa peittämään on levitetty värikäs ryijymatto, joka on muiden esineiden tapaan jo parhaat päivänsä nähnyt. Sohvan edessä on matala vaalea pöytä, jolle on kasaantunut valtava määrä kertakäyttömukeja, sekä useamman viikon iltapäivälehdet.

Amanda nyrpistää nenäänsä, sillä huoneen ilma oli hyvin tunkkainen. Hän katsahtaa taakseen toivoen pientä ikkunaa, jonka voisi aukaista. Pieni ikkuna löytyy, mutta se on Amandan epäonneksi liian korkealla, että hän ei saata ylettää siihen. Hän päättää siis vain toivoa, että keikka olisi pian ohitse ja hän pääsisi kotiinsa nukkumaan.

Pieni kello huoneen seinällä näyttää kellon lähentelevän jo yhtätoista, mutta Amanda ei uskalla luottaa siihen. Hän kaivaa olallaan roikkuvaa ruskeaa nahkalaukkua löytääkseen kännykkänsä, jotta voisi tarkistaa ajan. Samalla hänen etsiessään kännykkäänsä hänen käteensä osuu hieman jo taittunut valokuva. Hän vetää kuvan ulos laukustaan ja katsoo ketä se esittää.

Kuvassa on hänen poikaystävänsä Niklas. He olivat tutustuneet koulun kautta ja alkaneet seurustelemaan ehkä enemmän kaverien painostuksen kuin yhteisen halun takia. Niklas oli Amandaa muutaman kuukauden vanhempi, pitkä vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen poika, joka harrasti innokkaasti koulun joukkueessa jalkapalloa.

Amanda omalla tavallaan rakasti Niklasta, mutta tyttöä pisti usein kismittämään pojan mustasukkaisuus. Tähänkin juttukeikkaan poika oli suhtautunut varautuneesti ja Amanda oli saanut pitkään vakuutella, ettei mitään kävisi. Amanda tiesi kuitenkin, että Niklaksessa oli paljon hyvääkin. Suosionsa takia Amanda pääsi usein Niklaksen rinnalla kaupungin kuumimpiin bileisiin ja sekin oli vain yksi niistä monista eduista, joita Niklaksen rinnalla oleminen tuotti.

Amanda oli ennen Niklasta vihannut kaikkia pinnallisia ihmisiä, mutta nyt tutustuttuaan paremmin Niklaksen kavereihin mieli oli muuttunut. Salaa Amandaa kuitenkin hiukan harmitti, sillä hänestä tuntui usein, että muut hyväksyivät hänet vain Niklaksen takia.

Ovi kävi ja Amanda huokaisi helpotuksesta huomatessaan tulijan olevan vain Ilari. Tyttö halusi tehdä lähtemättömän vaikutuksen keikalla olleeseen bändiin. Amanda kaivoikin laukustaan esille mustan kansion, jossa tarkkaan harkitut kysymykset olivat valmiina ja luki ne vielä kertaalleen lävitse. Sen jälkeen hän varmisti, että matkassa oli varmasti mukana nauhuri, johon kaikki tiedot tallentuisivat vihkoa paremmin.

”Paljonko kello on?” Amanda kysyi Ilarilta kärsimättömänä.
”Viittä vaille yksitoista”, poika vastaa kaivettuaan puhelimensa nahkatakin taskusta.

Ilari oli tullut Amandalle tutuksi aluksi ylä-asteen lehden toimituksesta. Amanda olikin perinyt Ilarin paikan, pojan lähtiessä muutamaa vuotta aikaisemmin koulusta. Tällä hetkellä Ilari oli 19-vuotias ja poika suoritti siviilipalvelusta opiskelujensa ohessa. Pientä lisätienestiä poika hankki viikonloppuisin kuvauskeikoilla paikalliseen lehteen, aivan kuten tänäkin iltana.

Lopulta yhtyeen keulahahmo kurkistaa huoneen ovesta. Amanda nousee seisomaan samalla, kun mies marssii piskuiselle jääkaapille hakemaan raikasta ja viileää vettä. Muutkin jäsenet saapuvat huoneeseen ja käyvät istumaan kuka minnekin. Hetken hiljaisuuden jälkeen Amanda aloittaa keskustelun esittelemällä itsensä.

Haastattelu oli ollut kaikista raskain osuus tässä illassa, Amanda ajatteli istuessaan Ilarin vanhaan Sierraan. Poika pakkasi vielä takakonttiin kuvausvälineitään ja Amanda sai hengähtää hetken rauhassa. Amanda rullasi vaivalla ikkunan alas ja nautti viimeisten lämpimien kesäiltojen hyväilystä. Seuraavalla viikolla jatkuisi taas koulu, aina yhtä hektisenä ja kiireisenä.

Viimein Ilarikin istuutui autoon, selvästi väsyneenä pitkästä illasta. Hän katsahti Amandaan, joka nojasi alas rullattuun ikkunaan nauttien kesäisestä illasta.

”Haluatko, että vien sut kotiin, vai haluisitko sä tulla käymään mun luona?” poika kysyy yllättäen.

”Voisihan sitä tulla, kuhan ei ole liikaa vaivaa”, Amanda vastaa harkittuaan hetken. Eihän Niklaskaan voisi suuttua, kun hän ja Ilari olivat vain kavereita. Ja vanhemmilla ei olisi mitään asiaa vastaan, sillä he tunsivat Ilarin.

Kadut ovat hiljaisia heidän ajaessaan kohti Ilarin kotia. Amanda tiesi Ilarin asuvan kaupungin laidalla, pienessä vuokrakerrostalossa. Poika oli muuttanut sinne heti valmistuttuaan lukiosta, sillä tämä ei halunnut asua kotona. Syytä siihen Amanda ei tiennyt, eikä ollut koskaan rohjennut kysyä pojalta.

Ilari parkkeerasi autonsa kadun reunaan ja käveli toiselle puolelle avatakseen Amandalle oven. Amanda hymyili leveästi ja pakotti pojan antamaan osan tavaroistaan hänelle. He kävelivät onnellisina nauttien kesäisestä illasta kerrostalolle. Askeleet kaikuivat hiljaisessa käytävässä, heidän kävellessä kolmanteen kerrokseen.

Ilari käveli Amandan edellä ja Amanda ei voinut olla ihastelematta pojan upeaa vartaloa. Olisipa Niklaskin yhtä lihaksikas, vaikka olihan pojalla lihasta, Amanda ajatteli. Heti päästettyään ajatuksen mieleensä Amanda alkoi katua. Ei hän haluaisi muuttaa poikaystävässään mitään. Hänhän rakasti Niklasta.

Ilari laski kantamuksensa alas ja etsi taskun pohjalta avaimiaan. Lopulta avaimet löytyivät ja poika käänsi avainta lukossa. Ovi aukesi hiljaa naristen ja kutsui sisäänsä rentoutumaan.

”Tervetuloa matalaan majaani, vaikka olethan sä täällä tainnut käydäkin”, Ilari kehotti.
”Joo, oon mä joskus käynyt. Mutta on tää muuttunut siitä”, Amanda sanoi astuessaan sisälle.

Ilarin asunto oli varsin tilava yksiö. He laskivat tavarat eteiseen ja menivät suoraan parvekkeelle. Ilari oli tuonut sinne jostain värikkään pienen pöydän sekä kaksi tuolia. Muutama kukkakin roikkui katosta.

”Tee olosi mukavaksi, mä käyn hakemassa meille juotavaa”, Ilari sanoi, kun Amanda oli hetken ihastellut parveketta.

Poika katosi sisään ja Amanda asettui istumaan mukavalta vaikuttavaan liilaan tuoliin. Vaikka oli kesä, oli yö varsin viileä. Hän nautti yön hiljaisuuden tuomasta vapauden tunteesta. Ilari saapui kantaen kahta lasia ja kannullista mehua, jonne oli viipaloitu sitruunoita. Hän huomasi Amandan ihon olevan kananlihalla ja palasi vielä sisälle hakemaan sohvan käsinojalla lojuvaa vilttiä.

”Oi, kiitos”, Amanda sanoi kietoessaan pojan tuomaa vilttiä ylleen.
”Mitä oot kesällä puuhannut? Ei ole sua paljon toimituksessa näkynyt”, Ilari kyseli istuuduttuaan vapaalle tuolille.
"Mä olen pitänyt kesällä vähän lomaa noista hommista. Mitä nyt satunnaisesti tuli noita sairastuneita paikkailtua”, tyttö vastasi melkein heti.
”Tänään ekaa kertaa töissä vai?”, poika kyseli.
"Joo, varsinaisesti. Miten sulla?” Amanda kysyi vuorostaan.
”Vähän aktiivisemmin, vuoroteltiin oikeastaan koko ajan Petrin kanssa”, Ilari sanoi viitaten lehden toiseen kuvaajaan.

Keskustelu kävi vilkkaana jatkuvasti ja hiljaiset hetketkin täytti lintujen laulu. Kun Amanda tuli katsahtaneeksi kelloa, säikähti hän sitä, kuinka nopeasti aika oli kulunut. Hän alkoi kasailla tavaroitaan ja pyysi poikaa viemään hänet kotiin. Amandan peloista huolimatta poika suostui heti ja nappasi autonsa avaimet piirongin päältä.

Automatka oli hiljainen ja molemmat olivat omissa ajatuksissaan. Pian Ilari kääntyi Amandan kotitielle ja Amandasta tuntui äkkiä vaikealta jättää hyvästejä. Oven pielessä paloi valo, vaikkei ollut kovinkaan pimeää. Ilari pysäytti autonsa pientareelle.

”Nyt on sitten kai aika sanoa hyvästi”, Amanda sanoi vastahakoisesti.
”No ehkei nyt hyvästi, se on niin lopullista”, poika totesi vain.
”No, mutta koulut ja kaikki alkaa taas, tiedä sitä milloin nähdään”, Amanda puolustautui.
”Ama hei, me asutaan samassa kaupungissa, äkkiäkös sitä nyt törmää”, poika vastasi.
”Moikka, nähdään taas”, Amanda sanoi ja avasi oven raolleen.
”Ama, odota”, Ilari sanoi tarttuessaan tyttöä kädestä.
”Nyt tai ei koskaan”, poika mutisi hiljaa ja veti tytön hellään suudelmaan.

Amanda ei pystynyt käsittämään omaa reaktiotaan. Hänenhän kuuluisi vetäytyä pois. Miksi hän ei löytänyt mistään voimia siihen? Hänen kuuluisi olla vihainen. Amanda tiesi, että poika oli kuullut Niklaksesta ja siitä, että he seurustelivat. Amanda antautui suudelmaan. Nauttien siitä vielä, kun Ilari oli jo vetäytynyt pois.

”Anteeksi”, poika totesi rikkoen taianomaisen hiljaisuuden.

Amanda hoiperteli pitkin pihakivetystä päätyen vihdoin ovelle. Amanda kokeili ovea, eikä se ollut lukossa. Onni säilyi vain hetken, sillä olohuoneesta kantautuivat tutut askeleet.

continue reading Siipirikko

Irvikissat: Novelli nro. 3

Tehtävänä oli jokin luonnon elementti, keksiä siitä vähintään kolme adjektiivia ja kirjoittaa sen perusteella tarina. Itse elementin ei ollut pakko liittyä tarinaan.

Valo: kirkas, hento, kujeileva

---

Valon tytär

Lepäät siinä aivan rauhassa. Hentoinen valonsäde kulkee pitkin käsivarttasi, joka ei enää koskaan liiku. On ristiriitaista, kuinka valo, kujeileva ja kirkas leikittelee yhä huoneessasi, vaikka sinua ei enää ole.

Olit aina rakastanut valoa, erityisesti sitä kirkasta ja kujeilevaa, jonka saattoi nähdä ensimmäisinä kevätpäivinä. Inhosit tummaa harmautta silloin, kun aurinko ei suonut sinulle suloisia valonsäteitään. Äiti nauroi joskus sinun olevan valon tytär.

Minä inhosin valoa. Miksi sen pitikään viedä sinut luotani pois? Kauas, ulottumattomiin. En koskaan antaisi valon viedä muistoja sinusta. Muistoja niistä päivistä, kun nauroit heleällä äänelläsi. Muistoja tarinoista, joita aina kerroit sateisina päivinä. Pitäisin kiinni muistoistani kiinni kynsin hampain, kunnes aikani koittaessa näkisin sinut taas.

Sillä sisareni, sinä olet valo ja minä olen pimeys. Ja yhdessä olemme erottomat. 

continue reading Irvikissat: Novelli nro. 3