Joulukalenteri

   mä A. unohdin tän jutun kokonaan
         B. onnistuin hävittämään luukut jotka olin kirjoittanut.
joten tänne tulee nyt luukut 2.-17. yhtenä pitempänä novelli pätkänä.
Anteeksi kauheasti.
Ja perinteisesti haluan kommentteja kirjoituksestani, että voin kehittyä.
---------------------------------------------------------------------------------------------
2.-17. joulukuuta


Nyt olen vapaa
Ja mukana tuulen
Saan kulkea rajoilla
Ajattomuuden.
Olen kimallus tähden,
Olen pilven lento,
Olen kasteisen aamun
Pisara hento.
En ole poissa
Vaan luoksenne saavun
Mukana jokaisen
Nousevan aamun
Ja jokaisen laskevan
Päivän myötä
Toivotan teille hyvää yötä.

        Taivaalla loisti kuu ja tähdet. Nykyään ne olivat minulle asia, joka tuotti vain tuskaa. Helminauha, joka oli kieputettu käteni ympärille, kimalsi valoa tähtien tuikkeessa.
         Olin viemässä helminauhaa äitini haudalle, keskellä yötä. päivällä en uskaltanut, sillä pelkäsin jonkin koulustani näkevän mitä tein. Siitähän he vasta keksisivätkin härnätä. Kukaan ei tiennyt, että äitini oli kuollut.
         Hänen kuolemastaan tulisi tänä yönä kuluneeksi vuosi. Vuosi sitten samaan aikaan syöpä oli voittanut äidin. Vaikka enää hän ei ollut läsnä jokapäiväisessä elämässäni, hän oli silti joka sekunti muistoissani.
         Helmet, joita kannoin olivat olleet äidin lempikoru. Se oli muisto, jonka halusin antaa äidille laittamalla ne lasiseen luukkuun hänen hautakivessään.
          Muistin kuinka olin aina pienenä halunnut ne kaulaani. Äiti oli aina naurahtaen laittanut ne kaulaani ja sanonut, että olin kaunis. Muistot äidistä olivat aina ihania ja rakkaita. Helmiä, jotka vain minä tiesin.

continue reading Joulukalenteri

Joulukalenteri

                                                   1. joulukuuta
              Hänen silmänsä olivat niin luottavaiset ja lämpimät, kuin kauneinta silkkiä. Minä taas olin nykyään hyvinkin erilainen, olin kovettanut itseni edellisen joulun jälkeen. Hän oli nähtävästi ottamassa nyt kontaktia minuun.
             Hän tutki minua kauniilla silmillään ja tunsin kovettavani itseäni koko ajan lisää. En halunnut haavoittua enää koskaan.
             Seisoimme kirpeässä ulkoilmassa, hän vain parin metrin päässä minusta. Kuin kirouksesta lunta alkoi sataa päällemme.
             Mieleeni tulvi, kuinka olimme muutama talvi sitten tanssineet valssia yhdessä lumisateessa. Kyyneleet valuivat poskilleni. Muistin kuinka hänen askeleensa olivat ohjanneet minut oikeaan suuntaan, kuinka hänen kätensä olivat olleet pehmeät.
            En kestänyt katsella häntä siinä, vaan käännyin ympäri ja lähdin kävelemään kohti kotia.

continue reading Joulukalenteri

Enkö minä kelpaakaan? vol.2

         Muutamia kuukausia oli kulunut ja olin viettänyt aikaani Annan tai kavereideni luona. Tänään olisi se päivä, jolloin kaikki muuttuisi lopullisesti. Sosiaalityöntekijä Linnea, tulisi hakemaan minut nuorisokotiin.
         Koko aamun olin hyörinyt ympäri Annan asuntoa. Vaikka pyörin kuin hullu, Anna ei menettänyt hermojaan minuun. Hän toisteli vain, ettei olisi mitään hätää.
Vihdoin vähän jälkeen yhden, Annan ovikello pirahti. Anna huusi minulle, että menisin avaamaan oven.
“Moi, Aura!”, Linnea sanoi pirteästi. “Oletko valmis lähtemään Kurjenmiekkaan?”
“Olenhan minä valmis.”, vastasin saatuani puheenvuoron.
“Tulkaahan nyt edes kahville.”, Anna huusi jostain keittiöstä.
“Kaipa meidän pitää käydä ne juomassa, ettei Annalle tulisi paha mieli:”, Linnea puheli. “Tuletko, Aura?”, Linnea sanoi ja lähti menemään kohti keittiötä, jossa olimme käyneet monia keskusteluja liittyen lähtööni Kurjenmiekkaan.
 
“Vielä kymmenen minuuttia niin olemme perillä.”, Linnea puhui.
         Loputtomiin jatkuva pelto ei näyttänyt loppuvan koskaan. Kuitenkin lopulta käännyimme suurien koivujen reunustamalle piha tielle. Linnea pysäköi auton suuren kuusen viereen.
“Tervetuloa, Kurjenmiekkaan!”, Linnea hihkaisi.
“Otahan kassisi, niin pääset tutustumaan huone tovereihisi.”, Linnea jatkoi hihkumistaan. Jos hän olisi aina kaikille tällainen menettäisin vielä hermoni.
        Istuin vanhassa, sinisessä volkkarissa, nokka kohti Kurjenmiekkaa. Käännyimme juuri kuoppaiselle hiekkatielle. Hiekka rahisi auton pyörien alla. 　

continue reading Enkö minä kelpaakaan? vol.2

Enkö minä kelpaakkaan?

      Huomasin taas olevani arvottomampi kuin lonkero. Arvottomampi kuin useat lonkerot. Joulu. Tiesin, etten olisi saanut toivoa jouluksi edes yhtä asiaa, joulua, jolloin olisi ollut edes toinen vanhemmista selvänä. Muistoksi lahjasta, jota en kuitenkaan saanut, hohkasi poskessani sinipunainen, kipeä, mustelma.
        Isä oli juovuspäissään sen minulle tehnyt. Se ei ollut isän syy. Olin joskus kuullut äitini sanovan, että olin pelkkä riesa. Toivoin heidän lähtevän edes jonnekin kapakkaan juomaan. Ainiin, nyt on joulu aatto. Lähi kapakkakaan ei ollut auki.
        Asuimme vanhassa kerrostalossa. Naapurissa asui hyvän tuulinen, vanha Anna. Hän oli usein ottanut minut luokseen, kun olot olivat menneet kotona liian tukaliksi. Koskaan ennen minulla ei ole ollut mustelmaa kasvoissa. Hän soittaisi varmasti lasten suojelu viranomaisille, ellen keksisi todella hyvää tekosyytä. Olin lyönyt pääni kaapin oveen, kelpaisiko se? Saisi luvan kelvata, koska olohuoneesta kuului jo kovia ääniä.
        En ollut varmaan koskaan pakannut vähiä tavaroitani reppuun ja lähtenyt talosta ulos. Kävelin kerroksen ylöspäin ja käännyin oikealle. Lindfors. Painoin ovikelloa. Kling klong, kellosta kuului. Pian Anna tuli avaamaan oven.
“No mutta Aura. Mitäs sinä täällä?”
“Voisinko tulla sinun luoksesi.”
“Tyttö kulta pitäisihän sinun tietää, että olet aina tervetullut luokseni. Käy peremmälle.”
Astuin sisälle Annan pieneen kaksioon.
“Voit jättää reppusi tuohon naulaan. Käy pesemässä kätesi ja tule keittiöön. Saat hiukan glögiä ja pipareita.”
“Kiitos, sinä olet hyvin kiltti minulle.”
          Jätin reppuni naulaan ja kävelin Annan pieneen, kauniiseen kylpyhuoneeseen. Pesin käteni ruusun tuoksuisella saippualla ja kuivasin ne pyyhkeeseen. Hipsin hiljaa keittiöön. Jäin taas tuijottamaan suurta kaappikelloa josta huomasi ajan tuoman arvokkuuden.
“Hämmensikö kaappikello sinut taas?”, kysyi Anna pirteästi.
“Sehän se. Milloin tuo kello olikaan valmistettu?”
“Tuhatkahdeksansataayhdeksänkymmentä luvulla.”
“Se on hyvin vanha.”
“Niin on. Käyhän pöytään.”
       Istahdin pöytään. Anna antoi minulle mukillisen glögiä ja asetti pipari kulhon pöydälle. hän otti itselleen mukillisen glögiä ja istui kanssani pöytään.
“Mistä olet saanut tuon mustelman?”
         Tätä olin pelännytkin.
“Kolautin pääni kaappiin.”
“Aura, kyllä minä näen ettet sinä puhu totta. Mitä tapahtui?”
“Isä löi minua.”, sanoin ja aloin itkeä.
“Tyttö rakas sinulla ei ole mitään hätää.”
“En minä pelkää sitä, että isä lyö. Tiedän olevani syy heidän juomiseensa. Pelkään, että minä joudun lähtemään pois.”
“Olen pahoillani, mutta minun on pakko ilmoittaa tästä lasten suojeluun. Mitäs jos olisit nyt ainakin siihen asti, että pystyn ilmoittamaan täällä minun luonani.”
“Kai se on sitten pakko. Minua pelottaa vaan joutua vieraiden ihmisten joukkoon.”
“Minun kai pitäisi kertoa sinulle yksi tarina. En ole kertonut sitä kovin monelle.”
“Sinähän tiedät sisareni Mariannen? Hän ei kuollut auto-onnettomuudessa niin kuin luulit.”
“Missä sitten?”
“hän kuoli, kun vanhempani hakkasivat hänet kuoliaaksi. Liian paljon sisäelimiä ehti vaurioitua pahasti.”
“Olisihan leikkauksia pystynyt tekemään.”
“Niin silloin ei ollut niin hienoja mahdollisuuksia kuin nyt ja sitä paitsi hänen tilansa oli liian riskialtis.”
“Jouduitko sinä lastenkotiin?”
“Vain aluksi. Pääsin pian mukavaan sijaisperheeseen.”
          Se poisti kaikki epäilykseni. Unohdin kaiken kurjan. Elämäni parantuisi varmasti.
　
　
　

continue reading Enkö minä kelpaakkaan?

I'm okey.

    Sain vihdoinkin kirjoitettua jotaan tänne. Jos te haluatte tähän jatkoa ni kommentoikaa tähän sitte. Ei oikeen muuten viiti tehä.
________________________________________________
    Minulle ei koskaan kerrottu olisinko voinut tehdä sinä päivänä jotakin toisin, jotten olisi tässä, makaamassa kymmenissä laitteissa kiinni. Ei ollut edes varmaa pystyisinkö koskaan liikkumaan ilman pyörätuolia. Alaraaja halvaus papereissani luki.

    Päiväni oli alkanut normaalisti, tiesin mitä olisin tulossa tekemään. Rikkoisin pian lupaukseni. Olin luvannut jättää hänet lopullisesti rauhaan. halusin kuitenkin viedä hänelle korun, jonka teetin aikoja sitten. Nykyään hän vihasi minua. En tiennyt vieläkään miksi.
Vihdoin olin kerännyt tarpeeksi rohkeutta.
     Otin pyöräni ja lähdin polkemaan kohti hänen kotiaan.
Olin saapunut sinne, laitoin paketin postilaatikkoon. Lähdin kiireesti kotiin. Kyyneleet päättivät sumentaa silmäni. Minulla oli kiire kotiin joten en huomannut autoa, vasta kun vahinko oli jo tapahtunut.
    Sain tajuni takaisin vasta ambulanssissa. En käsittänyt miksi olin siellä. Jotkin laitteet piippasivat ympärilläni. Yritin puhua, mutta suustani tuli vain mokellusta. Tajuntani poistui taas.


    Sairaalassa saatuani tajuni muutaman päivän päästä takaisin sain kuulla olevani onnekas, koska päässäni oli ollut kypärä, minulla oli viiden prosentin mahdollisuus päästä ottamaan askelia vielä elämässäni. Lääkärin kerrottua sen tajusin ettei tuntoni ylettynytkään jalkoihin asti.
Sen jälkeen lähes joka päivä joku terapeutti hyöri tunnin, pari ympärilläni ja käski minun yrittää parantua.

    Palasin ajatuksistani maanpinnalle. Lääkäri oli tulossa päiväkierrolle. Viimein lääkäri tuli huoneeseeni ja tutkittuaan minut hän uskalsi todeta, että jos oikea kylkeni ja vasen käteni olisi jo luutunut hiukan ensi viikkoon mennessä pääsisin hakemaan päättö todistustani itse, tosin kuinkas muuten kuin pyörätuolissa. Silloin ajatus oli tuntunut hyvältä.
　
                                          Lauantai 6.6.

    Äitini oli tuonut kotoani lempimekkoni ja meikkini. Ystävällinen hoitajani Meeri laittoi hiuksiani ranskan letille ja minä meikkasin itseäni. Meeri tulisi mukanani koululle. Äitini menisi edellä autollaan, me tulisimme perässä vammaistaksilla.
    Saavuin koululle äitini odotti minua siellä. Hän auttoi minut Meerin kanssa sisälle. Äitini kulki edeltä ja kuulin hänen huutavan “Eihän se vaivautunut edes todistusta hakemaan!” Kova höpöttäminen tosin loppui siihen paikkaan, kun tulin saliin Meerin kanssa. Ainoa kaverini Aliisa kävi kysymässä mitä oli tapahtunut. Kerroin sen hänelle nopeasti. Tapahtuma sujui nopeasti ja huomasin kuitenkin, että hän oli laittanut korun, jonka olin epäonnen päivänä hänelle vienyt.

continue reading I'm okey.

Arvoton

Miksi aina minä? Mitä olin taas tehnyt, että sain syyt niskoilleni? Ihme kun en saanut syitä niskoilleni sodistakin.

Opettajien mielestä oli minun syyni, että minua kiusattiin koulussa. Ihana elämä. Ehkä olin ujo, mutta en silti uskonut sen olevan hyvä syy kiusata.

No hällä väliä. Mitä väliä sillä oli, ettei minulla ollut kavereita? Mitä ihmeen väliä. Mitä väliä, että oli aina yksin? Mitä väliä? Kun kukaan ei minusta välittänyt, niin miksi minä välittäisin sitten muista?

Minun elämäni oli tälläki hetkellä muiden mielestä arvoton, olin ikuisesti muiden mielestä arvoton.

         Arvottomaksi syntynyt, ikuisesti arvoton.

continue reading Arvoton

Menetys

Miksi sain aina olla yksin? Eikö kukaan välittänyt minusta? Miksi ei ollut ketään, joka olisi kuunnellut?

Oli todella helppoa koittaa sekoittaa aineita sekaisin, kun itki äänettömästi, silti kuitenkin silmät sumeina. Ensimmäinen kyynel oli vierähtänyt poskelleni jo välitunnilla, kun olin nähnyt suuren tyttöporukan kulkevan nauraen ohitse. Siinä oli muutamia vanhoja luokkakavereitani, jokaisesta oli tullut koulun alettua jotenkin outo, erillainen. Hädin tuskin sai joskus moikkauksen nitistettyä heidän suustaan ulos.

Kello pirahti. Välitunti. Ruoka saisi paistua sillä aikaa uunissa.

Kävelin ulos luokasta ja ajattelin voivani mennä sisäkautta vessoille. Sinne tosin pääsin vain toiselta puolelta aulaa. Kävelin sinne ja olin juuri nostanut jalkani astuakseni ensimmäiselle portaalle, kun takanani oleva tappelu nujakka kaatoi minut portaisiin ja pyörin portaat niska edellä alas.













              En koskaan palannut syömään keksejä, joita teimme.
----------------
Ellu tiedän tää on muokattu versio.

continue reading Menetys

Kuusi vuotta

Hyvin lyhyt alku.
-------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Roosan värinen hame, valkoinen kauluspaita ja valkoiset hyvin kauniit, sirot ballerinat, joiden alla ryppyreunaiset roosan väriset sukat. Katson kuvaa joka on otettu siltä aamulta jolloin lähdin taivaltamaan ensimmäistä kertaa kouluun. Olen muuttunut niistä ajoista hyvin paljon. Ensimmäistä kertaa tiedän syyn elämäni suureen muutokseen. Liian paljon hyvin erilaisia tapahtumia liian lyhyessä ajassa. Viimeiset kuusi vuotta olen elänyt kuin sumussa muistan vain tapahtumat en muista oikein ketään nimeltä.

Aloitin ensimmäisen luokan. Roosa oli lempivärini. Jostain syystä inhoan nykyään roosaa. Onhan sille syykin, muistan roosasta aina koulukiusaamisen. Miltä tuntui ajatella joka aamu kouluun tullessaan puhunko tänään kenellekään muulle kuin opettajalle. Tulisiko vihdoinkin koulukummini käymään?

continue reading Kuusi vuotta

Novellitalon taikaa

Mulla olisi siis tarkoituksena pistää tänne novellit mitä kirjoitan. Jokainen novelli on erillainen. Siis mun mielestä. Viisas minä. Toivottavasti edes joku lukee näitä. Kommentoitko jookosta mitä mieltä siitä tekstistä olet. Muiden mielipiteistä oppii parhaiten.

continue reading Novellitalon taikaa