Lumenvalkea: 12. luukku

Silmu istui metsäaukiolla hylätyn mökin portailla. Tyttö siemaili hiljaa glögiään ja mutusti nahistuneita voileipiään. Väsymys painoi hänen silmiään, sillä hän oli hiihtänyt koko yön. Tyttö vilkaisi karttaa ja huomasi, ettei matkaa ollut enää jäljellä kuin kuusi kilometriä.

Samassa jokin äänekäs otus rymisti metsän laitaan ja nuuski äänekkäästi ilmaa. Otus käveli lähemmäs Silmua ja kallisti suurta päätään. Silmu katseli otusta tarkemmin. Otuksella oli pörröinen turkki, surulliset silmät ja rikkinäiset sukat. Otus puhalsi suustaan ilmaa, joka höyrysi pakkasessa. Otuksen henki haisi todella pahalle ja ennen kuin Silmu oli räpäyttänyt silmiään, otus oli tullut monia metrejä lähemmäksi tyttöä.

Silmu nousi nopeasti portailta ja perääntyi selkä mökin kuistinovea vasten. Otus tuli edelleen lähemmäksi ja oli juuri nostamassa suurella käpälällään kuistin katon paikoiltaan, kun metsänreunasta kuului kova, komentava huuto:
- Jedi, irti! Jedi ei! Pieni mies huusi.

Metrin mittainen mies käveli lähemmäs Jediä, joka oli perääntynyt kuistilta pettyneenä. Miehen seisahtuessa Jedin viereen, Silmu tunnisti miehen tunturitontuksi. Silmu säikähti ja miltei kiljaisi, kun mies alkoi korkealla äänellä haukkua Jediä.

- Tunturipeikoista yksikään yhtä typerä ole ei kuin sinä! Mies huusi ja polki pientä jalkaansa maahan.
- Ole sinä et vielä tähänkään päivään mennessä oppinut, että mitään, mikä varmasti ole ei sinun, ei rikkoa saa! Tunturitonttu jatkoi paasaamistaan.
- Kerrankin kunnolla käyttäytyisit! Mies huusi pomppiessaan ilmaan kiukusta.

Silmu hihitti tunturitontun kiukulle niin, että mies kääntyi katsomaan harottavilla silmillään Silmun suuntaan.
- Ihme mikäs luulet sinä olevasi? Mies tivasi uhkuen kiukkua.
- Kaneli, makeisosastolta, Silmu sanoi ja turvautui väärään nimeen, sillä ei tietänyt millä asialla parivaljakko loikki pitkin Korvatunturia.
- Puhina, tunturipeikkokouluttaja, mies sanoi ja kumarsi teatraalisen syvään.

- Jedi, neidiltä Kaneli anteeksi pyydä! Puhina sanoi kääntyen takaisin tunturipeikon puoleen.
Jedi murahti vastaukseksi ja Silmu oletti otuksen pyytäneen häneltä anteeksi. Otus tömähti istumaan maahan ja pudotti kaikki lumet mökin katolta. Puhina pyyhki lunta olkapäiltään ja mulkaisi Jediä vihaisesti.

- Tee neidille maistuisiko? Puhina sanoi noustessaan portaita ylös kuistinovelle.
- Sopiihan se, omani alkaa olla hieman jäähtynyttä, Kaneli sanoi.
Puhina kaivoi taskustaan suurimman avainnipun, mitä Silmu oli ikinä nähnyt. Mies kokeili miltei jokaista mökin oveen, mutta yksikään ei sopinut oveen.
- Pitäisi sen nipussa tässä olla, Puhina mumisi itsekseen.

- Aivan, tässähän se, Puhina sanoi nostaessaan pitkän, hopeisen avaimen ilmaan.
Puhina avasi mökin oven ja jäi pitämään ovea auki Silmulle.
- Odottamaan ulos sinä jäät, Puhina sanoi Jedille.

Silmu istui mökin puiselle sohvalle, Puhinan kaivaessa kaapista kattilaa ja kuppeja. Mies kävi hakemassa pihalta kattilaan lunta ja asetti sen pienelle liedelle tuvan nurkassa. Sitten mies touhotti kohti tuvan nurkassa sijaitsevaa tulisijaa ja latoi sinne pienen kasan halkoja.
- Sinulta tulitikkuja löytyisi kai? Mies kysyi.
- Minulla on niitä repussani, Silmu sanoi ja tajusi, että hänen reppunsa oli edelleen kuistin portailla.
- Käydä hakemassa voin minä niitä, Puhina tarjoutui ja oli jo lähtemässä kohti kuistia.
- Ei kun minä voin, Silmu sanoi ja harppoi nopein askelin ovelle.

Silmu avasi oven ja nappasi reppunsa nopeasti portailta. Koko mökkiä tärisytti kuorsaus, joka kuului aukiolle nukahtaneesta Jedistä. Tyttö kaivoi tulitikut reppunsa pohjalta ja ojensi ne Puhinalle.
- Pitäisi kohta lämpimämpi olla, mies sanoi saatuaan takkaan tulet.
Vedeksi sulanut lumi porisi iloisesti liedellä.
- Kävisikö inkivääritee? Puhina sanoi ja kaivoi takkinsa lukemattomista taskuista palasen ikivääriä.
- Sopii, Silmu sanoi ja katseli miestä, joka paloitteli inkivääriä pieniksi palasiksi ja tiputti ne sitten teevesikattilaan.

- Miksi täällä olet sinä? Puhina jatkoi jutusteluaan omalla mainiolla tavallaan.
- Etsin täällä muutamia uusia makuja karamelleihin ja tikkunekkuihin, Silmu vastasi välttelevästi.
- Siis inspiraatiota haet sinä? Puhina sanoi epäilevästi.
Silmu nyökkäsi vastaukseksi.
- Entä sinä? Mitä teet täällä? Silmu kysyi vuorostaan.
- Kuhan hieman Jedin kanssa leikkimään lähdin, Puhina vastasi nopeasti.

Puhina hämmensi teetä vielä muutaman pyöräytyksen verran ja kaatoi teetä molemmille kuppeihin.
- Hyvä ole tässä, Puhina sanoi ja ojensi höyryävän kupin Silmulle.
- Kiitos kaunis, Silmu sanoi ja tuoksutti vahvaa inkivääriä.

Puhina kertoi tarinoita siitä, kuinka oli löytänyt Jedin hylättynä metsästä ja Silmu kuunteli keskeyttämättä. Kuitenkin mitä tyhjemmäksi teekuppi tuli, sitä suuremmiksi Silmun haukotukset muuttuivat ja lopulta Puhina kehotti Silmua menemään torkkumaan mökin alkovissa sijaitsevalle hetekalle.

Silmu hoiperteli väsyneenä vuoteelle, eikä edes oikein käsittänyt, miten häntä saattoi väsyttää niin paljon. Kun tytön pää tapasi tyynyn, kaappasi uni hänet heti otteeseensa.

Silmu näki unta siitä, kuinka hän oli valmistautuneena joulutanssiaisiin, pukeutuneena kultaiseen hulmuavaan neulemekkoon, mutta Värri ei koskaan ilmestynyt paikalle hakemaan Silmua juhliin. Lopulta tyttö käveli Suurelle Tuvalle rakennettuun tanssisaliin yksin ja saapuessaan sisälle hän näki Värrin suutelemassa jotakin tyttönelikosta mistelinoksan alla.

Silmu säpsähti hereille.

Hetken heräiltyään tyttö huomasi, ettei hän todellakaan ollut siellä, mihin hän oli nukahtanut.
Siellä missä Silmu nyt oli, oli kosteaa, pimeää ja kylmää.

continue reading Lumenvalkea: 12. luukku

Lumenvalkea 11. luukku

Poika haukotteli makeasti ja käänsi kylkeään. Hän hymyili onnellisena ja muisteli toissa illan suloista loppua. Silmu oli todella pitänyt hänen piirustuksestaan, vaikkei hän ollut ollut tyytyväinen lopputulokseen. Tosin se luultavasti oli jokaisen taiteilijan ongelma.

Pojan äiti kolisteli asunnon keittiössä. Poika nousi istumaan sänkynsä reunalle ja venytteli kankeita jäseniään. Hän noukki lattialta ensimmäisen käteen sattuneen paidan ja haisteli sitä. Ei sitä kuitenkaan, poika ajatteli heittäessään paidan lattialle. Kaapissa oli vielä kaksi puhdasta paitaa jäljellä ja poika nappasi niistä toisen.

Pikainen vilkaisu peiliin paljasti hiuksien olevan yön jäljiltä sekaisin. Poika suki pahimpia töyhtöjä alas ja tassutteli sitten paljain jaloin aamiaispöytään.
- Huomenta, pojan äiti toivotti pojan kömpiessä unisena pöytään.
- Huomenta, poika vastasi ja nappasi pussista leivän.
- Et mennyt tänään Tuvalle syömään? Pojan äiti kysyi kuin ohimennen.
- En joo, olisiko pitänyt? Poika kysyi hämmentyneenä.
- Ei, minusta on vain niin mukavaa, kun sinäkin olet kerrankin kotona, etkä aina vain huitelemassa pitkin pitäjää, pojan äiti vuodatti.
- Huomenta Värri! Pojan isä sanoi tutulla, möreällä äänellään.
- Huomenta kulta! Pojan isä, Tuisku, sanoi suukottaessaan vaimonsa hiuksia.

Värri istui pöydässä katsellen vanhempiensa kuhertelua. Jokainen aamu oli aina alkanut samalla tavalla, niin kauan kuin Värri saattoi muistaa. Valitettavasti jokainen ilta ei ollut päättynyt samanlaisissa tunnelmissa, Värri ajatteli ja puri huultaan.

Juotuaan nopeasti lasillisen appelsiinimehua ja syötyään leipänsä, Värri suuntasi kylpyhuoneeseen pesemään hampaansa. Harjattuaan hiuksensa ja suittuaan niitä hiukan vahalla, poika meni pakkaamaan huoneeseensa tavaroitaan.

Värri katseli itseään tyytyväisenä peilistä. Ruskea tonttupuku tasoitti hänen vaaleiden hiuksiensa ja ruskeiden silmiensä riitasointuisuutta. Poika pyyhkäisi vielä pois leualle jääneen hammastahnatahran ja varmisti ettei muualle kasvoihin ollut jäänyt tahroja.

Värri veti eteisessä kengät jalkaansa ja nykäisi hiippalakkiaan syvemmälle päähän. Avattuaan ulko-oven, poika palasi vielä sisemmälle hakemaan lisälämmikettä paksusta, villaisesta takistaan. Nopea vilkaisu kelloon kertoi pojan olevan jo armottomasti myöhässä, joten päästyään ovesta ulos, poika pisti juoksuksi.

Koulun kello kumisi viimeisiä lyöntejään, kun Värri istui hengästyneenä paikalleen. Opettaja Punakynä ei ollut vielä Värrin onneksi saapunut luokkaan, joten hän onnistui välttämään suurimmat huudot. Värri kaivoi repustaan oppikirjoja, kun Punakynä viimein saapui luokkaan ja aloitti merkitsemään myöhästyneitä.

- Jaahas, Silmu neiti suvaitsee jälleen jättää tulematta kouluun, opettaja Punakynä tuhahti tytön nimen kohdalla ja sai Värrin huomaamaan, ettei Silmu todellakaan ollut läsnä opetuksessa.
- Avatkaa sitten Tontut Ja Muut Luomakunnan Oliot –kirja sivulta 266, Punakynä sanoi päästyään oppilaslistan loppuun.
Haiku ja Kaiku kihersivät pulpettiensa ääressä ja Punakynä ärähti vihaisena pojille.

- Sitten aloittakaamme, Punakynä sanoi ja kirjoitti taululle suurilla kirjaimilla otsikon Tunturipeikko.
Värri hapuili reppunsa pohjalta lyijykynää ja avasi vihkonsa uudelta aukeamalta.
- Kuten te tontun alut jo tiedätte, tontuilla ja peikoilla on pitkä yhteinen historia, monet tonttusuvuista polveutuvat peikoista ja niistä ehkä paras esimerkki on teillekin varsin tutuksi tullut metsätonttu. Metsätontuilla on edelleen hyvin peikkotyyppinen ulkoinen olemus ja heidän käytöksensä on hyvin samanlaista kuin muutamilla peikkolajeilla, Punakynä pohjusti luentoaan.

- Tänään otamme käsittelyymme Tunturipeikon, joka on yksi erikoisimmista peikkolajeista, Punakynä sanoi kirjoittaessaan jatkoa taululle.
- Tunturipeikot ovat hyvin myötämielisiä otuksia ja kiintyessään omistajiinsa tunturipeikko tekee mitä vain omistaja pyytää. Tämän asian vuoksi tunturipeikot ovat hyviä avustajia, mutta valitettavasti tunturipeikkojen luonne on saanut aikaan myös paljon pahaa omistajiensa mieltymysten vuoksi.
- Valitettavasti Suuri Tonttusota sai aikanaan aikaan melkein kokonaan tunturipeikkojen häviämisen, koska moni peikko lähti taistelemaan rintamalle omistajiensa puolesta. Sen vuoksi vielä nykypäivänäkään emme tapaa tunturipeikkoja kovin usein.

Värri alkoi lukea kirjan tekstiä ja unohti taustalla puhuvan Punakynän.

Tunturipeikot ovat monen muun taikaolentolajin tavoin hyvin yksinäisiä otuksia. Niitä tapaa useimmiten tonttujen palvelusväkenä tai mikäli eksyy tunturimetsikköön. Tunturipeikot ovat myötämielisyytensä lisäksi tunnettuja tavastaan huijata eksyneitä johdattaen heidät vielä pahemmin pulaan.

Tunturipeikon tunnistaa pörröisestä turkista, harvoista hampaista, pahanhajuisesta hengityksestä ja rikkinäisistä sukista, joista he eivät kuitenkaan ikinä suostu luopumaan.
Tunturipeikko tulee parhaiten toimeen erakkona viihtyvien tunturitonttujen kanssa. Luonnonvaraisina elävät tunturipeikot asuvatkin usein tunturitonttujen välittömässä läheisyydessä.

- Värri Ounas Kuusinen, kiinnitätkö sinä mitään huomiota opetukseen, opettaja Punakynä nykäisi Värrin pois kirjasta.
- Kyllä, Värri sanoi ja kirjoitti kiireesti väliin jääneitä muistiinpanojaan.
- Kysyin sinulta, että mistä ominaisuuksista tunnistaa tunturipeikon? Opettaja Punakynä sanoi ja tuijotti Värriä tuikeasti.
Takapulpeteissa istuvat Sokeri, Hunaja ja Vanu hihittivät Värrin hitaudelle.
- Pörröinen turkki, harvat hampaat ja rikkinäiset sukat, Värri vastasi.
- Hyvä, opettaja Punakynä sanoi. – On hyvä kuitenkin muistaa, että tunturipeikkojen hengitys haisee niin pahalle, että paikoissa joissa peikko on liikkunut saattaa haista vielä vuorokausi peikon vierailun jälkeen.

Punakynä jatkoi selostustaan tunturipeikoista, mutta Värrin huomio keskittyi takapulpeteissa hihitteleviin tyttöihin, joiden käytöksen poika oli saanut tuta vuosi sitten.

Viime talvena Värri oli huomannut, että tyttö kolmikko tuntui seuraavan häntä kaikkialle. Eden Haiku ja Kaiku eivät olleet saaneet tyttöjä pitämään etäisyyttä kepposillaan. Juuri ennen jouluaattoa pojalle oli viimein selvinnyt, että porukan ujoin, Vanu, oli ollut jo pidemmän aikaa ihastunut poikaan.

Vanu oli tullut hänen luokseen kavereidensa painostuksesta puurojuhlan aikana, eikä ajoitus olisi voinut olla yhtään huonompi. Värrin vanhemmat olivat viettäneet edellisen yön riidellen ja Värri oli valvonut koko yön sängyssään kuunnellen vanhempiensa syytöksiä toisilleen.

Vanu oli istunut hänen viereensä pitkässä pöydässä ja pidäteltyään muutaman minuutin henkeään tyttö oli paukauttanut asiansa ilmoille. Värri oli hämmentynyt asiasta niin, että oli vain jäänyt tuijottamaan Vanua, kunnes tyttö oli paennut takaisin kavereidensa seuraan. Myöhemmin jokainen kolmikon tytöistä oli aloittanut vaivihkaisen piikittelyn, joka tällä hetkellä tuntui täysin kohdistuvan Silmuun, Värri ajatteli.

- Mikäköhän sille orpotontulle on nyt tullut? Sokeri kysyi halveksuen kavereiltaan.
- Ehkä sille tuli ikävä kotiin ja Tuiske vei sen takaisin vanhempiensa helmoihin, Hunaja sanoi pilkallisesti nauraen.
- Tai sitten Värri teki tyypilliset temppunsa, Vanu sanoi tuhahtaen.
- Mä en kyllä yhtään ymmärrä, miten Värri voi pitää siitä, Hunaja sanoi kuin olisi syönyt kolme sitruunaa peräkkäin.
- Ehkä ne ovatkin sopivia toisilleen, molemmat yhtä tyhmiä, Sokeri pilkkasi.
- Tai sitten Värri kuvittelee taas valloittavansa jonkun tytön sydämen niillä silmillään, Vanu sanoi hiljaa.

Värri lopetti kuuntelemisen ennen kuin ärtyisi enempää. Lopun oppitunnista Värri kuunteli keskittyneesti Punakynän puhetta. Kellon lyödessä yksitoista ruokailun merkiksi, Värri harppoi nopeasti ovelle toivoen, että Tuiske olisi jälleen samaan aikaan syömässä.

- Tuiske, Värri aloitti istuessaan samaan pöytään miehen kanssa.
- Niin, Tuiske mumisi suu täynnä ruokaa.
- Silmu ei tullut tänään kouluun, Värri sanoi, kun huomasi Punakynän harppovan ärtyneenä heidän pöytäänsä kohti.
Tuiske sylkäisi järkyttyneenä ruuat suustaan ja tunki sormensa korviinsa juuri ennen kuin Punakynä alkoi huutaa Tuiskeen korvan juuressa. Koko ruokala kääntyi katsomaan esitystä.

- MITEN SINÄ AJATTELIT TÄLLÄ KERTAA HOITAA SEN, ETTEI SILMU ILMESTYNYT AAMULLA KOULUUN! Punakynä karjui.
- MINÄ EN AIO OPETTAA SITÄ LURJUSTA ENÄÄ PÄIVÄÄKÄÄN, ELLEI TÄLLE LÖYDY HYVÄÄ SELITYSTÄ, Punakynä jatkoi pauhaamistaan.
Lopetettuaan pauhaamisen Punakynä asteli ruokajonoon kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Silmu vetäisi sormet korvistaan ja ravisteli päätänsä.

- Kiitos, että varoitit, Tuiske sanoi ja hymyili varovaisesti. – Olit ilmeisesti jatkamassa vielä jotakin.
- Minusta tuntuu siltä, että Silmulle on käynyt jotain, Värri irvisti.
- Hmmm, Tuiske sanoi ja naputti otsaansa.
- Kun olemme syöneet, voisit tulla mukaani katsomaan Silmun huonetta, Tuiske sanoi.
- Punakynä ei välttämättä katso sitä hyvällä, Värri sanoi varoen.
- Anna minä hoitelen sen vanhan kääkän, Tuiske vastasi muitta mutkitta.
Värri ei äskeisen jälkeen aivan uskonut Tuiskeen sanoja, mutta nyökkäsi kuitenkin miehelle hyväksyvästi.


He seisoivat Silmun huoneen ovella ja katselivat järkyttyneenä ympärilleen. Melkein kaikki Silmu tuomista tavaroista olivat kadonneet tytön mukana. Vain muutama kirja oli pinossa yöpöydän alla ja valkoinen paperilappu oli jätetty yöpöydälle kuin odottamaan heitä.

Anteeksi, minun oli pakko
lähteä. Tämä saattaa olla
meidän ainoa mahdollisuutemme
saada Aikakirjavaras kiinni. 
Silmu

Tyttö oli kirjoittanut. Kauhu puristi Värrin rintaa, miksi ihmeessä tyttö oli lähtenyt yksin matkaan, poika ajatteli. Värri vilkaisi varoen Tuisketta, joka oli puristanut silmänsä kiinni kauhusta.

continue reading Lumenvalkea 11. luukku

Lumenvalkea: 9. ja 10. luukku

Ennen kuin päästän teidät nauttimaan tuskani hedelmistä, pahoittelen, että tekstit ovat pahasti myöhässä (Note to self: ensi vuonna aloita joulukalenterin kirjoittaminen ajoissa).  Tähän luukkuun päätin yhdistää kaksi luukkua yhteen, mutta luulen että huomaatte kyllä kumpi on kumpaa luukkua.
Pikaisena lisäinfona, luulen että myös 11. luukku tulee myöhästymään, mutta toivon, että jo 12. luukku ilmaantuisi oikean vuorokauden sisällä.

Nyt, olkaa hyvät.
-------------------------------------------------------------------------------------------------------
Kello näytti kahta minuuttia yli puolen yön. Silmu oli hereillä ja pakkasi kiivaasti tavaroita reppuunsa. Villasukkapari, Tonttujen Virallinen Taikaopas, eväspussi ja kartta löysivät tiensä nopeasti reppuun. Tytön pitäisi vielä löytää jostakin taskulamppu ja sukset, sillä Porovuokraamosta ei suostuttu vuokraamaan poroja alle 18-vuotiaille tontuille. Samassa tyttö muisti, että tuvan oven pielessä oli pystyssä suksia ja sauvoja.

Silmulla oli kiire, sillä hänellä olisi vain viisitoista minuuttia aikaa siihen, että yövahti heräisi ja lähtisi kiertämään Korvatunturia. Silloin Silmun lähtemisestä tulisi mahdotonta, sillä tavallista tarkempi yövahtitonttu Haukka varustettuna yökiikareilla huomaisi varmasti pitkin tiluksia hiippailevan tonttutytön.

Silmu rullasi reppuunsa vielä makuupussinsa ja asetti viestinsä odottamaan Tuisketta tai jotain muuta tonttua yöpöydälle. Sitten tyttö nykäisi kengät jalkaansa, veti villapaidan päänsä yli, otti takkinsa tuolin selkänojalta ja nykäisi hiippalakkiaan syvemmälle korviinsa.

Hiljaa tyttö avasi huoneensa oven ja hiippaili käytävässä varoen astumasta nariseville lankuille. Kotituvan ovea vasten odottivat vanhat puusukset ja sauvat. Silmu nappasi suksipaketin kainaloonsa ja hiipi talon sivulle laittamaan suksia jalkaansa. Viittä vaille puoli yksi, Silmu totesi tarkastaessaan rannekellon kuun kajossa. Silmu oli saanut kellon edellisenä iltana Värriltä.

Silmu palasi mielessään joulukuun yhdeksännen päivän iltaan.

Edellisenä iltana Aikakirjavaras oli jälleen käynyt Silmun huoneessa, joten aamulla Silmu oli päättänyt pyytää Värriä viettämään iltaa hänen kanssaan. Veruketta hän ei ollut aamulla keksinyt, mutta ruokatunnilla hän oli keksinyt kysyä apua Punakynän antaman esseen kanssa.

Siinä he olivat istuneet, kumpainenkin eripuolilla Silmun sänkyä, molemmat syventyneinä läksyihinsä. Välillä toinen heistä oli kysynyt jotakin lukemaansa liittyvää ja toinen oli yrittänyt vastata siihen parhaansa mukaan. Hetken aikaa Silmu oli harkinnut paljastavansa todellisen syyn sille, miksi oli halunnut viettää aikaa juuri koetta edeltävänä iltana, mutta oli pitänyt kuitenkin suunsa kiinni, sillä paljastus olisi saattanut vaarantaa hänen suunnitelmansa.

Aamupalalla Silmu oli kysynyt kaksosilta kaikkea mahdollista tietoa Korvatunturista, sillä pojat luultavasti tiesivät enemmän kuin Joulupukki Korvatunturin alueesta. Ensimmäisen kerran Silmu oli kiittänyt mielessään poikien tapaa tehdä kepposia ja ansoja ympäri Korvatunturia. 

Viimeksi eilen pojat olivat pelästyttäneet tonttuvanhuksia laittamalla wc-istuimen alle makaroneja. Lisäksi pojat olivat laittaneet Värrin huoneen oven päälle roikkumaan sangollisen höyheniä, jotka olivat tipahtaneet pojan päälle tämän avatessa huoneensa oven. Värri oli vielä aamupalallakin pyytänyt Silmua noukkimaan höyheniä pois pojan hiuksista.

Silmun onneksi pojat olivat antaneet mielellään tietoja Korvatunturista ja Silmu oli saanut tietää kaikki parhaimmat piilopaikat, oikopolut ja vaaralliset paikat. Niinpä hänellä olisi seuraavana iltana hieman vähemmän päänvaivaa.

Silmu lähti hiihtämään varoen vältellen kaikkia valoisia paikkoja kohti vanhaa Kalavajaa. Silmu oli löytänyt kirjastosta kaksi vuosisataa vanhan kartan, johon oli merkattu myös vanha Kalavaja. Tyttö oli laskenut, että sinne oli ainakin 40 kilometrin matka ja suksilla matkaa ei taivallettaisi hirvittävän nopeasti.

Silmu oli havahtunut siihen, että Värri oli hymyillyt hänelle ujosti. 
- Sinä nukahdit, poika oli sanonut pehmeällä äänellä.¨
Silmu oli nostanut kätensä kasvoilleen. Hänen onnekseen poskella ei ollut tuntunut kuolaa. Värri oli katsonut häntä niin suloisesti, Silmu hymyili onnellisena.

Silmu oli noussut istumaan sängylle ja oli noukkinut lattialle pudonneen Tonttujen Historian syliinsä. Silmu oli tunnustellut sotkuiseksi menneitä hiuksiaan ja oli harjannut pikaisesti hiuksensa ennen kuin oli uudelleen keskittynyt lukemaan Tonttujen Historiaa Kautta Aikojen. Sivusilmällä tyttö oli huomannut Värrin kirjoittavan muistiinpanoja vihkoonsa.

- Iltapalaa? Värri oli keskeyttänyt Silmun lukemisen puolituntia myöhemmin.
- Sopii, Silmu oli vastannut ja noussut venytellen jäykkiä jäseniään.
Värri oli odottanut Silmua ovenraossa kunnes Silmu oli saanut laitettua kengät jalkaansa ja kiedottua huivin kaulaansa. Herrasmiehen tavoin poika oli avannut Silmulle kaikki ovet. Kun he olivat päässeet pihalle, Värri oli hakenut varoen Silmun käden käteensä. Silmu oli hymyillyt salaa pimeyden turvin. Tytöstä oli tuntunut kuin hän olisi punastunut päästä varpaisiin.

Värri oli pitänyt häntä kädestä ja ensimmäistä kertaa koko aikana, jonka hän oli viettänyt Korvatunturilla, hän tunsi, ettei olisi halunnut olla missään muualla.

Silmu pysähtyi suurten kuusten juurelle pitämään taukoa. Kukaan ei huomaisi hänen lähtöään ennen kuin vasta aamulla ja silloin Silmu olisi ehtinyt vielä pidemmälle. Tyttö kaivoi repustaan termospullon ja kaatoi kuppiinsa lämmintä glögiä. Sitten tyttö otti taskustaan kartan ja taskulampun.
Hetken karttaa tutkailtuaan Silmu totesi, että oli kulkenut kuusi kilometriä. Vilkaisu rannekelloon paljasti kellon olevan viittä vaille kaksi.

Silmu pakkasi tavarat reppuunsa ja laittoi pimeydessä sukset takaisin jalkaansa. Hitaasti tyttö lähti hiihtämään ylös tunturin rinnettä.  Silmu ei kuitenkaan ollut sulkenut taskujaan ja tuuli nappasi mukaansa valkoiselle ruutupaperille piirretyn piirustuksen.

Silmu oli päästänyt irti Värrin kädestä heidän saavuttuaan Suuren Tuvan ovelle. Silmu ei ollut vielä halunnut kaikkien saavan tietää ajatuksistaan Värriä kohtaan, varsinkaan, kun Silmu itsekään ei ollut täysin varma ajatuksistaan. Värri oli katsellut Silmua ujona ja hämmentyneenä, mutta avattuaan oven, poika oli jo hymyillyt Silmulle normaalisti.

He olivat syöneet iltapalaa yhdessä Tuiskeen, Säihkeen ja kaksospoikien kanssa. Kaikki olivat keskustelleet iloisesti, mutta vain Silmu ja Värri olivat jääneet katselemaan toisiaan toisinaan hieman liian pitkään kuin kaveruksille olisi ollut sopivaa. Silmu saattoi vain kuvitella, mitä naapuripöydässä oli puhuttu.

Aikakirjavaras oli unohtunut Silmulta ensimmäistä kertaa kolmeen päivään. Silmu oli huokaissut hiljaa, sillä hänellä ei ollut enää kuin vajaa vuorokausi siihen, että hänen pitäisi olla valmiina lähtemään. Vielä voisit kertoa Tuiskeelle, pieni ääni hänen päässään oli sanonut. Et ole edes täysin varma siitä mikä sinua on vastassa, ääni oli jatkanut tolkuttamistaan.

Jos hän kertoisi Värrille, Silmu oli miettinyt, poika vain saattaisi partiopojan reippaudessaan marssia ensitöikseen Tuiskeen puheille ja Tuiske onnistuisi kuitenkin estämään hänen lähtemisensä, mikä taas tarkoittaisi, ettei Aikakirjavarasta saataisi vieläkään kiinni. Kaikkein eniten tässä kummallisessa maailmassa, Silmu toivoi saavansa tavata vielä oikeat vanhempansa.

Äkkiä Silmulle oli tullut ikävä Reettaa, jolle tyttö oli voinut aina puhua aivan kaikesta. Reetta ei ollut koskaan tuominnut, vaan oli yrittänyt keksiä jotakin ratkaisua Silmun ongelmiin. Toisinaan Silmu oli ollut aivan kamala ystävä ja perunut tapaamisia tavatakseen jonkun pojan kanssa, mutta silloinkaan Reetta ei ollut loukkaantunut. Oikeastaan hänellä ei ole koskaan ollut yhtä hyvää ystävää kuin Reetta.

Silmu oli ottanut kännykkänsä taskustaan ja avannut viestikansion. Silmu oli napauttanut kuvaketta, jossa näkyi Reetan kuva. Silmulle oli avautunut kirjoitusnäkymä, ja Silmu oli kirjoittanut Reetalle pikaisen viestin.

”Ikävä sinua,
toivottavasti nähdään
pian. Sano äidille 
terveisiä.” Silmu oli kirjoittanut.

Silmu oli painanut pikaisesti lähetä-nappia ja oli huomannut Värrin katselevan tyttöä kiinnostuneena.
- Mitä sinä tuolla aparaatilla teit? Värri oli kysynyt hämmentyneenä.
- Etkö ole ennen puhelinta nähnyt? Silmu oli sanonut nauraen.
Poika oli kaivanut vastaukseksi oman puhelimensa taskustaan ja heiluttanut sitä ilmassa.
- Ollaanpas sitä edistyksellisiä, Silmu oli sanonut naurun seasta.
- Mutta hei oikeasti, näytit niin surulliselta, Värri oli udellut vakavana.
- Laitoin vain kaverille viestiä, Silmu oli sanonut ja katsonut kädessään värissyttä puhelinta.

Silmu oli avannut viestin pikavalikosta. Reetta.

”Niin mullakin sua,
oikeastaan kamala ikävä,
missä ihmeessä sä olet?” Reetta oli vastannut.

Silmu pysähtyi katselemaan hämärässä aukeavaa maisemaa. Kaikkien kuusien oksat olivat lumessa ja missään ei näkynyt ristinsielua.  Silmun pitäisi lähteä tästä etelään, muttei nähnyt kompassia ilman taskulamppua. Löydettyään taskulampun hämärässä, sen valo välähti kaksi kertaa ja lamppu sammui. Silmu kirosi ääneen. Tyttö ei ollut varma, oliko pakannut mukaansa pattereita.

Etsiessään pattereita Silmu taputteli taskujaan ja huomasi, että aiemmin taskussa ollut piirustus oli kadonnut sieltä. Sen oli ollut pakko tippua jonnekin matkan varrelle. Silmu istui surullisena maahan, hänen teki mieli itkeä.

Ruokailusta lähdettyään Värri ja Silmu olivat kävelleet hiljaisina takaisin Silmun huoneelle. Poika oli pitänyt jälleen Silmulle ovia auki. 
- Onko sinulla vielä paljon luettavaa? Värri oli kysynyt heidän istuuduttua sängylle.
- Eipä oikeastaan, Silmu oli vastannut ja jäänyt odottamaan, että Värri paljastaisi mitä hänellä oli mielessään.
- Haluaisitko istua sitten hetken ihan paikallasi? Värri oli kysynyt.
- Miksi? Silmu oli vastannut.
- Että saan tämän valmiiksi, Värri oli sanonut ja osoittanut vihkoaan.
Silmu oli kurtistanut vastaukseksi kulmiaan, mutta oli hyväksynyt pojan ehdotuksen.

Värri oli ottanut vihkonsa käteensä ja sävyttänyt selvästi jotakin lyijykynällä. Silmu oli yrittänyt istua mahdollisimman paikoillaan, mutta ei ollut voinut mitään sille, että oli vilkuillut Värriä tämän tästä sivusilmällä. Viimein poika oli laskenut kynänsä pois kädestään ja nyökännyt Silmulle kiitokseksi.
- Näytä sitä minulle, Silmu oli pyytänyt käännyttyään istumaan poikaan päin.

Silmu oli istunut kuvassa puremassa kynäänsä ja lukemassa kirjaa. Tytön kasvoille oli karannut muutama hiussuortuva, ja hän oli näyttänyt kuvassa todella keskittyneeltä. Silmun mielestä kuva oli ollut upea.

- Se on sinulle, Värri oli sanonut ja hymyillyt Silmulle ujoa hymyään.
- Kiitos, Silmu oli sanonut ja tarkoittanut sitä todella.
Silmu oli siirtynyt halaamaan Värriä. Poika oli tuoksunut hyvälle, ripaus hunajaa ja myskiä sekaisin.
- Kiitos, kiitos, kiitos, Silmu oli kuiskannut halatessaan poikaa.
- Ei mitään, poika oli sanonut ja puristanut Silmua tiukemmin halaukseensa.
- En tiennyt, että osaat piirtää, Silmu oli sanonut poski pojan rintaa vasten.
- Minulla oli maailman paras malli, poika oli sanonut ujosti.

Silmu löysi patterit reppunsa pohjalta ja vaihtoi ne pikaisesti taskulamppuunsa. Nyt hänen pitäisi lähteä kulkemaan etelään vuoren rinnettä pitkin, mutta samalla varoa, ettei päätyisi Venäjän puolelle. Kartta oli siltä ajalta, jolloin koko Korvatunturi oli vielä kuulunut Suomen maille.

Silmu muisti netistä lukeneensa, että tunturin itäosa kuului nykyisin Venäjälle ja sen vuoksi hänen täytyisi olla tarkkana, ettei hän päätyisi luvatta väärille maille. Toisaalta Silmulla ei pitäisi olla vaaraa, ellei hän eksyisi.

Silmu kasasi tavaransa maasta, varmisti oikean suunnan ja lähti jatkamaan matkaansa kohti Kalavajaa.

11. luukku

continue reading Lumenvalkea: 9. ja 10. luukku

Lumenvalkea: 8. luukku

Kuulustelupöytäkirja, asianomistajan kuuleminen, 
tapaus 2796, Aikakirjan varastaminen

Asianomistaja Pähkinä Tunturilaakso (19.2.1965) kertoo huomanneensa 06.08.1995 aamulla, että tavallisesti yöpöydänlaatikossa sijainnut Aikakirja oli kadonnut. Huomattuaan, ettei kirjaa löytynyt muualtakaan asunnosta, asianomistaja tehnyt katoamisilmoituksen Korvatunturin koordinaattorille Tuiske Karikolle. Etsinnöistä huolimatta Aikakirjaksi nimitetty kirja ei löytynyt ja asiasta päätettiin tehdä rikosilmoitus, lisäperusteena kirjasta löytyvät voimakkaat loitsut.

Asianomistaja kertoo viettäneensä iltaa Sihinä Kivikon kanssa ja molemmat olivat menneet nukkumaan ennen yhtätoista. Asianomistaja ei usko seuralaisensa syyllisyyteen, sillä iltaa oli vietetty seuralaisen asunnolla.

Asianomistaja kertoo Aikakirjan olevan suurin tunnettu kokoelma tonttujenhistoriaa ja voimakkaita, olennoille usein hengenvaarallisia loitsuja. Asianomistaja on kerännyt kokoelmaa puolentoista vuosikymmenen ajan. Asianomistaja kertoo kokoelman olevan todella vaarallinen joutuessaan vääriin käsiin.

Lisäys 2.5.1998: Asianomistaja kadonnut useiden uhkauskirjeiden jälkeen, asian epäillään liittyvän vahvasti Aikakirjan varkauteen, sillä jokaisen uhkauskirjelmän lopussa on allekirjoitus Aikakirjavaras.

Silmu pysäytti lukemisen ja katsahti ympärilleen. Hän istui tonttupoliisin arkiston lattialla lukemassa kuulustelukansioita. Silmu oli edellisenä iltana kysynyt Tuiskeelta, mahdollisuutta tutustua paremmin Aikakirjan tarinaan, vaikka todellisuudessa hän oli halunnut saada aavistuksen siitä, että kuka olisi se Aikakirjavaras, jonka hän kohtaisi muutaman päivän päästä.

Puistatus kulki hänen läpi. Aikakirjavaras oli sama, joka oli nyt tuonut Silmun yöpöydälle viestin. Kukaan ei tiennyt hänen vanhempiensa kohtalosta mitään, joten Silmu ei tiennyt mitä odottaa.

Silmu ei ollut vieläkään paljastanut Tuiskeelle saaneensa viestin Aikakirjavarkaalta, sillä Silmu tiesi, ettei mies päästäisi häntä silmistään, saati antaisi lupaa lähteä kohtaamaan Aikakirjavarasta. Kukaan ei kuitenkaan koskaan saisi selville varasta, jos hän ei lähtisi jäljittämään varasta itse.

Konstaapeli Lumitie koputti arkistohuoneen oveen ja keskeytti Silmun ajatukset. Miehellä oli kädessään höyryävä kupillinen teetä.
- Onko sinulle tullut mitään kysyttävää? Lumitie kysyi ja ojensi kuppia Silmulle.
- Ei ainakaan vielä, mutta luettavaa riittää, Silmu sanoi ja nyökkäsi lukemattomien kansioiden pinoon.
- No minä olen työhuoneessani, jos sinulla on jotain kysyttävää. Lumitie sanoi ja kääntyi kohti ovea.

Silmu jatkoi kansioiden selaamista. Kymmeniä kansioita myöhemmin Silmu törmäsi kansioon, jonka päällä oleva nimi oli liian tuttu. Sihinä, postitonttu, kanteen oli kirjoitettu. Kansion ensimmäiselle sivulle oli liimattu mustavalkoinen kuva hymyilevästä naisesta, joka näytti ihan Silmulta.

Silmu vilkaisi nopeasti henkilötietoja ja siirtyi kohti käsinkirjoitettua kuulustelupöytäkirjaa.

Kuulusteltava kertoo olevansa läheinen tuttava Aikakirjan varastamiseen liittyvän asianomistajan kanssa. Kuulusteltava kertoo viettäneensä Aikakirjan varastamista edeltäneen yön yhdessä asianomistajan kanssa (Lisäys 12.10.1995, tarinat tukevat moitteetta toisiaan). Kuulusteltava antaa luvan kotinsa tutkimiseen, mikäli poliisi kokee asian aiheelliseksi. Kuulusteltava kiistää olevansa syyllinen varkauteen, perusteena kertoo, ettei tietänyt Aikakirjan olemassa olosta ennen katoamista. Kuulusteltavaa pidetään toistaiseksi syyttömänä, kuulusteltavaa ei pidätetä rikoksesta.

Lisäys 4.5.1998: kuulusteltavasta tullut erittäin läheinen nyt kadonneen Aikakirjan varastamiseen liittyneen asianomistajan kanssa, odottaa lasta parille, pari vihitty 16.8.1996. Kuulusteltavaa pidetään edelleen syyttömänä.

Lisäys 17.1.1999: Kuulusteltava kadonnut 16.1.1999 illalla, kuulusteltavan puoliso myös edelleen kateissa. Toistaiseksi myöskään parin lapsen olinpaikasta ei ole tietoa. Jatkossa kuulusteltavaan liittyvät tiedot kadonneiden kansiossa, numero 18995.

Silmu vilkaisi arkistohuoneen seinälle nostettua harmaata kelloa. Varttia vaille kuusi. Silmu kaivoi kansion numero 18995 päällimmäiseksi ja päätti jatkaa lukemistaan huomenna. Hän oli luvannut tavata Värrin Suuren Tuvan aulassa.


- Moikka, Silmu huikkasi Värrille ja jätti hiippalakkinsa naulakkoon.
- Moikka, Värri sanoi hymyillen hengästyneelle Silmulle.
- Miten päivä meni? Silmu kysyi uteliaana.
- Hyvin, Värri sanoi ja irvisti. – Punakynä oli vain tavallista huonommalla tuulella, koska joku jätti tulematta kouluun, poika jatkoi ja kohotti kulmiaan Silmulle.
- Tuiske antoi minulle kasan kansioita Aikakirjaan liittyen ja enkä halunnut lopettaa kesken, Silmu protestoi.
Värri nyökkäsi hänelle vastaukseksi heidän asettuessa peräkanaa jonoon.

Värri vihelteli jotain Silmulle tuntematonta joululaulua, kun Silmu kuuli hiljaista puhetta ruokalinjaston lähellä olevasta pöydästä.

- Luuletteko, että ne ovat yhdessä? Joku kysyi muilta.
- En tiedä, eivät ne ainakaan ole niin läheisiä, joku vastasi.
- Minun mielestäni ne eivät ainakaan sovi niin hyvin yhteen, kysyjä tuhahti.
- Te olisitte kyllä niin paljon parempi pari, joku kolmas myötäili.
- Kuka se oikein edes on? Joku neljästä kysyi.
- Etkö sinä tiedä! Kysyjä nauroi.
- Se on se uusi, jota kaikki tuntuvat hyysäävän, kolmas sanoi.

Silmu puri hammastaan, ettei menisi rähjäämään tytöille pöytään. Kukaan heistä ei tainnut uskoa, että Silmu saattaisi kuulla heidän puheensa.
- Älä välitä noista, Värri sanoi ja vilkaisi taakseen.
- Ne puhuvat samalla tavalla ihan kaikista, Värri sylkäisi sanat ulos suustaan.

Silmu puristi tarjotintaan rystyset valkoisina kävellessään tyttöjen pöydän ohitse.
- Eihän me olla edes pari, Silmu valitti Värrin istuuduttua pöytään.
- Vai ollaanko? Silmu kysyi huomattuaan pojan ilmeen synkkenevän.
- Ehkä tanssipari muttei muuta, Värri vakuutti kasvot vakavina.

Samassa joku pudotti torakan Silmun ruokaan ja tyttö kiljaisi. Torakka paljastui kuitenkin hetken päästä leluksi ja kaksosten pilaksi. Mielessään Silmu alkoi viimein hioa kostoa pojille, sillä hän päätyi päivittäin poikien pilojen kohteeksi. Pian kuitenkin Silmu oli unohtanut spekuloivat tytöt ja keskittyi makaronilaatikon ahmimiseen.

Silmu saapui iloisena asuinrakennukselleen ja käveli suoraan huoneensa ovelle.

Silmu avasi oven ja tunti kylmän tuulahduksen kasvoillaan. Kauhu kiiri pitkin Silmun selkäpiitä. Huoneen ikkuna oli auki ja pöydällä odotti uusi viesti. Silmu halusi kirkua, mutta ääni jähmettyi kurkkuun. Silmu tiesi jo keneltä viesti oli ja mitä se koski.

”Vai LuuLit SiNä PÄÄseväsi
miNUN oHiTSeni LUKemalLA
MuuTamAN KanSIon.

EpÄONNeksesi MINÄ tieDän SinuSta
KAIKEN!
AikaKirjAVAras”, siinä luki.

Silmu kiirehti sulkemaan ikkunan ja veti verhoja kiinnemmäs. Toivottavasti varas olisi jo kaukana, tyttö ajatteli mielessään.

Tummiin pukeutunut hahmo vilkaisi varoen ikkunasta sisälle. Hän ei tahtonut vielä paljastua. Kiinnijääminen oli ollut äsken todella vähällä, hänen pitäisi olla jatkossa tarkempi. Sitten hän taittui kaksin kerroin äänettömästä naurusta. Typerä tyttö. Niin kuin yhdet verhot estäisivät häntä näkemästä.

9. ja 10. luukku

continue reading Lumenvalkea: 8. luukku

Lumenvalkea: 7. luukku

Silmu istui jähmettyneenä sängyllään. Viesti tuntui polttavan reiän yöpöytään. Kaikista kummallisista tapahtumista yksi oli varma: Aikakirjavaras oli palannut. Silmu katui jokaista sekuntia siitä lähtien, kun oli yöllä herännyt ja lähtenyt Tuiskeen matkaan. Katumuksen ainoa haittapuoli oli se, ettei tehtyä saanut enää tekemättömäksi.

Silmu vilkaisi vielä kerran viestiä.

”TuLe vAnhALLE KALAvAjALLE
12. jouLuKuuta mENNEssä,
tErvEIsIN AikakIrjAvArAs.”, siinä luki.

Puistatus kulki Silmun lävitse. Silmu tiesi, ettei kukaan tulisi tälläkään kertaa saamaan Aikakirjavarasta kiinni, ellei hän menisi kalavajalle. Pelottavinta kaikessa oli, että hänellä ei ollut aavistustakaan kuka ja mitä hänellä olisi vastassa.

Silmu nukkui levottomasti kaksi tuntia, kunnes kelloradio pärähti soimaan. Hänellä oli edelleen edellisen päivän vaatteet yllänsä ja valot päällä. Silmu nappasi pyyhkeensä ja pesupussinsa kainaloonsa ja hiippaili suihkuun vilkuillen jatkuvasti ympärilleen. Silmu puri huultaan, ettei kirkuisi pelosta.

Kuumalle käännetty suihku ja piparmintulle tuoksuva shampoo rauhoittivat Silmun ylikierroksilla käyviä hermoja. Kuivattuaan hiuksensa huolellisesti pyyhkeeseen, Silmu selvitti kutrinsa harjalla ja sitoi hiukset nutturalle niskaan. Kun hän ei enää keksinyt tekosyytä pysytellä suihkussa, hän nappasi pesupussinsa kainaloonsa ja palasi huoneelleen.

Silmu oli jo melkein avaamassa ovea, kun oven alta tuleva valonkajo paljasti jonkun seisovan huoneessa. Silmun sydän hyppäsi kurkkuun, Aikakirjavaras oli jo kerran käynyt Silmun huoneessa, eikä tyttö keksinyt yhtäkään syytä miksei varas voisi olla siellä nytkin. Silmu keräsi kaiken rohkeutensa ja puristi toisen rystysensä nyrkkiin valmistautuen lyömään tarvittaessa.

Hän painoi kahvaa alemmas ja avasi oven.

Silmun helpotukseksi huoneessa seisoi Tuiske. Mies näytti erittäin huolestuneelta ja keskittyneeltä ajatuksiinsa. Silmu vilkaisi hätääntyneenä kohti yöpöytää ja huomasi helpotuksekseen, että viesti oli edelleen piilotettuna Tonttujen virallisen loitsukirjan väliin.
- Tuota, minä taidan mennä odottamaan ulkopuolelle, että saat jotakin yllesi, Tuiske sanoi ja suuntasi punastuneena kohti ovea.

Silmua nauratti. Aina niin vakava ja tärkeilevä Tuiske oli nolostunut Silmun paukahdettua sisälle huoneeseensa pyyhe ympärillään. Aiempi jännitys sykki adrenaliinina suonissa ja lopulta Silmu ei voinut mitään sille, että nauroi tilanteen nurinkurisuudelle vedet silmissä. Tuiske katseli häntä selvästi huvittuneena ennen kuin sulki oven.

Silmu suuntasi vaatekaapille ja päätti ottaa ylleen jotakin tuttua ja turvallista. Rintsikoiden ja sukkien löydettyä lattialle heitettyyn vaatekasaan, Silmu kaivoi kaapin perältä pienen pussin, jossa oli kaikkein tärkein asia Silmun maailmassa. Taisteltuaan pussin solmun kanssa, Silmu veti ulos pussista hopeisen lintukorun ja kiinnitti sen roikkumaan kaulaansa.

Vedettyään vaatteet ylleen, Silmu avasi nutturan ja päästi kihartuneet lumenvalkeat hiuksensa laskeutumaan hartioille. Silmu kietoi paksun kaulahuivin kaulaansa ja nykäisi huopakenkänsä jalkaan.

- Aamupalalle? Silmu kysyi Tuiskeelta avatessaan oven.
- Sopii, Tuiske sanoi edelleen hymyillen Silmun aiemmalle kikatuskohtaukselle.
- Miten nukuit? Mies jatkoi, kun he kävelivät kohti Suurta Tupaa.
- Huonosti, Silmu sanoi ja irvisti.
- Anteeksi se sellainen pöllähtäminen sinne huoneeseesi, Tuiske sanoi ja katseli kiinnostuneena puita. – Mutta sinä tiedät millainen kiusankappale Punakynä osaa olla.
Silmu nyökkäsi ymmärtäväisenä.
- Viimeksi kun jätit koulupäivän välistä, Punakynä tuli toimistooni huutamaan ja käski varmistaa, ettei niin tapahtuisi toista kertaa, Tuiske sanoi ja irvisti.

Silmu ymmärsi viimein, miksi joku kävi aina varmistamassa, että hän oli menossa kouluun. Typerä, jäkättävä Punakynä Silmu kirosi mielessään. Aikakirjavarkaan käskyä oli entistä hankalampi toteuttaa, koska hänen katoamisensa huomattaisiin heti.

Hän oli aiemmin toivonut saavansa hieman etumatkaa mahdollisiin etsijöihin, mutta nyt hänen toiveensa tuntui turhalta. Silmu alkoi kehitellä suunnitelmaa mielessään.

1. Etsi kartta, johon on merkitty vanha kalavaja.
2. Yritä saada kuulustelupöytäkirjat käsiisi.
3. Hankkiudu eroon lapsenvahdeista.
4. Pääse jotenkin tapaamaan Aikakirjavarasta.
5. Selviydy hengissä.

Tuiske avasi Suuren Tuvan oven ja Silmu suuntasi naulakoille viemään kaulahuivia. Silmu hengitti syvään ja painoi suunnitelman mieleensä. Onnekseen Silmu tiesi, mistä saattoi löytää kaikkein kattavimman kartan Korvatunturista ja sen lähialueista. Koulusta. Kerrankin Silmu kiitti Punakynän pikkutarkkuutta joissakin asioissa.
- Ai niin, sinulle tuli tämä, Tuiske sanoi ja ojensi valkeaa kirjekuorta Silmulle heidän jonottaessa ruokalinjastossa

Käsiala oli äidin, tai sen ihmisen, jota hän oli pitänyt koko ikänsä äitinään. Hetken Silmu kaipasi enemmän kuin koskaan takaisin ihmisten maailmaan ja äidin turvalliseen syliin. Silmu pyyhkäisi poskelle valuneen kyyneleen, kun tytön takana ollut kärttyinen tonttu tökkäsi Silmua liikkumaan eteenpäin.

Pöydässä Silmu avasi kirjeen.

Silmu,
Luojan kiitos sinä olet kunnossa.
Tule pian kotiin.
Meillä on niin paljon puhuttavaa.
Äitisi

Kirjeen viesti oli lyhyt ja ytimekäs, mutta se voimisti Silmun kaipausta entisestään.
Kaipaus vaihtui kuitenkin pian joksikin muuksi selittämättömäksi tunteeksi, kun Värri ilmestyi Silmun näkökenttään. Poika seisoi ruokajonossa ja hymyili pienesti Silmulle. Ainakin hetkellinen rauha oli saavutettu, Silmu iloitsi.

Haiku pamautti tarjottimensa pöytään Kaikun seuratessa veljensä perässä. Silmu hätkähti ajatuksistaan. Aamutunnit olivat menneet häneltä täydessä sumussa.
- Mitä sinä, Kaiku aloitti.
- Oikein ajattelet? Haiku päätti kysymyksen.
- Ei kuulu teille, Silmu sanoi edelleen kiukkuisena poikien heitettyä häntä lumipalloilla matkalla ruokailuun.
- Ei sitten, pojat tuhahtivat yhteen ääneen.
Samassa Värri suuntasi askeleensa kohti heidän valloittamaansa pöytää.
- Voinko istua tähän? Poika kysyi kohteliaasti.
- Sopiihan se, kaksoset sanoivat nyökytellen vastaukseksi.

Silmu hämmensi keittoa kuunnellen poikien keskustelua kauko-ohjattavien autojen tarpeellisuudesta. Silmu tunsi vieläkin selässään katseet, jotka olivat kohdistuneet häneen Värrin istuttua pöytään.  Tyttöjen välinen kilpailu ei nähtävästi kadonnut Korvatunturillakaan.

Pojat olivat juuri lyömässä vetoa siitä, kuinka monta kertaa joululahjatoivelistoissa esiintyy tavallisten leluautojen sijasta kauko-ohjattava auto, kun Silmu päätti puuttua keskusteluun.
- Anteeksi, että keskeytän vedonlyöntinne, mutta onko kukaan kuullut jostain vanhasta kalavajasta? Silmu yritti kysyä kuin ohimennen.
- Pelkkää legendaa, Värri vastasi.
- Kuinka niin? Kaksoset kysyivät.
- Tuiske selitti jostain sellaisesta aamulla, mutta ei kertonut tarkemmin, Silmu valehteli.

Myöhemmin Silmu tutkaili luokkahuoneen perälle kiinnitettyä vanhaa karttaa etsien vanhaa kalamajaa. Tunnin alkaessa hän joutui kuitenkin palaamaan pettyneenä paikalleen.

Yhdessäkään kartassa ei ollut merkittynä minkäänlaista kalavajaa.

8. luukku

continue reading Lumenvalkea: 7. luukku

Lumenvalkea: 6. luukku

Silmu istui Suurella Tuvalla koristelemassa joulupipareita sinivalkoisin värein. Suomen lippu liehui salossa ja Tupa oli valaistu kymmenillä kynttilöillä. Jotkut innokkaat tontut olivat kiinnittäneet suomenlippunauhoja Tuvan kattoon. Tonttuvanhukset istuivat Tuvan perällä neulomassa ja lukemassa lehtiä.

Silmu vilkaisi ympärilleen ja huomasi Värrin istumassa kauempana kavereidensa kanssa. Poika ei ollut ottanut kontaktia Silmuun sitten, kun Värri oli kysynyt Silmua tanssipariksi ja Silmu oli paennut kysymystä sisälle luokkaan.

Silmu halusi vastata kyllä, mutta pelkäsi muiden tonttutyttöjen kateutta. Mutta toisaalta Silmu ei tiennyt, olisivatko tonttutytöt yhtä kateellisia kuin tytöt Silmun lukiossa. Samalla Silmu kuitenkin tiesi myös, että Värri saisi halutessaan parikseen kenet tahansa.

Silmu havahtui unelmistaan ja huomasi pursottaneensa valkoista sokerikuorrutetta pöydälle. Hunajaksi esittäytynyt tonttutyttö ojensi Silmulle paperia, jolla Silmu saattoi puhdistaa sotkut pois pöydältä. Tytöt koristelivat pipareita hiljaisuuden vallitessa, kunnes Ompelimosta tuttu Marenki tuli kurkkimaan Silmun olan taakse.

- Sinähän et oikein tuntenut tarinaasi, Marenki aloitti istuessaan vapaalle tuolille Silmun viereen.

Silmu irvisti vastaukseksi.

- Sopisiko sinulle, jos minä kertoisin sinulle, mistä kaikki sai alkunsa? Marenki jatkoi välittämättä Silmun irvistyksestä.

Silmu nyökkäsi vakavana.

- Kuten ehkä jo tiedät, isäsi kävi luonamme melko tarkalleen sinun ikäisenäsi, Marenki aloitti.

- Mekin tosin olimme silloin paljon nuorempia, Tuiske sanoi saapuessaan ja kietoi kätensä Marengin harteille.

- Minä työskentelin vielä silloin ompelimon puolella ja sinä olit vasta aloittamassa Joulupukin koordinaattorina, Marenki sanoi hymyillen jollekin muistikuvalle.

- Kuitenkin, Tuiske aloitti. – Isäsi tuli käymään Ompelimossa mukanaan paksu ruskeakantinen kirja.

- Hän oli silloin yhdeksäntoista ja täynnä intoa.

- Mutta kaikkein merkittävintä oli kirjan nimi, Aikakirja, Tuiske sanoi ja palautti Marengin maanpinnalle.

Silmu muisti hämärästi lukeneensa lyhyen maininnan Aikakirjasta, Tonttujen Historia Kautta Aikojen –kirjasta. Kirjasta kertovan lyhyen maininnan lopussa oli sanottu, että Aikakirja oli kadonnut muutama vuosikymmen sitten ja se sisälsi paljon väkevämpiä loitsuja kuin Tonttujen Virallisessa Taikaoppaassa.

- Muistan kuinka naureskelimme pojan suurille haaveille tehdä kirjasta kaikkein kuuluisin tonttukirja, Marenki sanoi nolona.

- Koko tarinasi - Silmu - alkaa siitä, kun isäsi heräsi aamulla, eikä löytänyt taikakirjaansa lukitusta yöpöydänlaatikosta, Tuiske sanoi pysäyttävällä äänellä.

- Sen etsimiseksi järjestettiin etsintäpartioita ja valtavia kuulusteluja, jokainen siihen aikaan Korvatunturilla asustanut olio oli epäilyksen alainen, Tuiske jatkoi.

- Tänäkään päivänä kukaan ei ole saanut selville, missä Aikakirja sijaitsee ja kuka sen oli vienyt, Marenki lisäsi dramaattisella äänensävyllä.

Kolmikon ympärille oli kerääntynyt joukko tonttuja kuuntelemaan heille jo tuttua tarinaa.

- Isäsi tutustui kuulustelujen aikana hyvin viehättävään tonttutyttöön, vaaleahapsiseen Sihinään, Tuiske jatkoi.

- Kun kuulustelut viimein päättyivät tuloksettomina, alkoi Korvatunturilla pian levitä uutinen, että isäsi ja Sihinä, äitisi, olisivat vaihtaneet kihlat.

- Häät järjestettiin muutamassa kuukaudessa, uudenvuoden aattona, Marenki sanoi hymyillen.

- Kaikki uskoivat, että Sihinä oli raskaana, mutta sinä synnyit kuitenkin vasta vuosia häiden jälkeen, Tuiske melkein kuiskasi.

Silmua itketti, hänen vanhempansa olivat rakastaneet, toisiaan, mutta eivät ilmeisesti lainkaan tätä. Ainakaan, jos postipaketti toimi mittarina välittämiselle.

- Kaikki olivat jo melkein unohtaneet Aikakirjan, myös minäkin, kunnes isäsi hieman hiprakassa paljasti, että oli saanut uhkauksen liittyen Aikakirjaan, Tuiske sanoi surullisena.

- Siinä vaadittiin, että isäsi olisi pitänyt saapua tiettyyn osaan Korvatunturia jouluaattoyönä ja avata salakirjoituksella kirjoitetut kirjansivut, Marenki jatkoi.

- Isäsi ei kuitenkaan suostunut, Tuiske sanoi ääni väristen.

- Uhkauksia alkoi sadella viikoittain, eikä enää pelkästään isällesi, myös Joulupukki, äitisi ja Tuiske saivat osansa, Marenki sanoi kihisten vihasta.

- Lopulta sain tarpeekseni ja kun olin aamulla vihaisena menossa jälleen kerran takomaan järkeä isäsi päähän, hänestä ei näkynyt jälkeäkään, Tuiske sanoi.

- Kuin maa olisi niellyt hänet, Marenki sanoi nyökytellen.

- Kuulustelut aloitettiin uudelleen, mutta lopetettiin puolen vuoden kuluttua tuloksettomina, joku Silmulle tuntematon vanhempi tonttu sanoi.

- Äitisi oli silloin viimeisillään raskaana, Marenki sanoi ja puhkesi kyyneliin.

- Miksi äiti ei sitten pitänyt minua? Silmu kysyi niellen itkua.

- Olin juuri tulossa siihen, Tuiske sanoi. – Muutama viikko syntymäsi jälkeen, äitisi vaikutti tavallista levottomammalta.

- Yhtenä aamuna, kun olin tavalliseen tapaani menossa hakemaan lehteä postista, koko posti ei ollut avoinna, Tuiske sanoi aivan liian hiljaa.

- Tiesin, että äitisi oli aamuvuorossa ja epäilin, että hän oli nukkunut pommiin, joten menin koputtamaan huoneenne ovelle.

- Ovi oli kuitenkin lukossa ja valot olivat pois päältä, Marenki jatkoi.

- Isäsi katoamisen vuoksi katsoimme välittömästi postin valvontakameranauhat, Tuiske sanoi nyökäten Marengin vastaukselle.

- Ennen kuin valvontakamerannauha katkesi, siitä saattoi nähdä, kun äitisi laittoi sinut hädissään piiloon pahvilaatikkoon yhdessä valkoisen paperin kanssa, Tuiske sanoi nyyhkyttäen.

- Hän ei kuitenkaan kiireessä huomannut, että laatikko oli lähdössä pois Korvatunturilta, ihmisten maailmaan, Marenki sanoi itkien vuolaasti.

- Kumpaakaan vanhemmistasi ei ole nähty sen koommin.

Silmu itki lohdutonta, sydäntä raastavaa itkua. Hän oli ollut väärässä, hänen vanhempansa olivat kuin olivatkin rakastaneet tätä. Heidän ympärilleen kerääntyneet tontut palasivat huomaamattaan omiin toimiinsa kuin eivät olisi koskaan olleetkaan kuuntelemassa tarinaa. Kuitenkin yksi tontuista jäi paikalleen ja liikkui lähemmäs Silmua kietoen tämän syliinsä. Raottaessaan itkettyneitä silmiään, Silmu tunnisti ruskeat vaatteet ja itki yhä vuolaammin.

Illalla Värrin saatettua Silmu tytön huoneelle, Silmu rojahti sängylle ja potki kengät pois jalastaan. Sitten hän huomasi yöpöydälle jätetyn lapun, jonka teksti oli kirjoitettu sanomalehtipaperista leikatuilla kirjaimilla.

7. luukku

continue reading Lumenvalkea: 6. luukku

Lumenvalkea: 5. luukku

 Silmu istui Suurella Tuvalla Haikun ja Kaikun kanssa ja joi kolmatta kuppiansa kahvia. Silmu oli nähnyt painajaisia ja aamutunnit koulussa eivät olleet helpottaneet asiaa. Opettaja Punakynä oli aamulla ilmoittanut pitävänsä Silmulle kirjallisen kokeen jouluviikolla ja Silmulla oli vielä puolet kirjoista lukematta.

- Miten sinä… Haiku aloitti.
- Voit juoda noin paljon kahvia? Kaiku lopetti kysymyksen.

Siihenkin Silmu oli tottunut. Tonttukaksoset eivät koskaan sanoneet yhtäkään lausetta täysin itse, aivan kuin he olisivat samat aivot. Tunnillakin opettaja Punakynän kysyessä jommaltakummalta kaksospojista kysymyksen, oli varmaa, että pojat vastasivat vähintäänkin kysymykseen. Onnekseen Silmu oli kuitenkin oppinut erottamaan Haikun Kaikusta, jolla oli r-vika.

- Tämä on vielä todella vähän, ja minua väsyttää, Silmu puolusteli ja hörppäsi kahvia.
Samassa opettaja Punakynä kiljui salin toiselta puolelta ja tonttuoppilaiden oli palattava luokkaan.

- Tänään pääsemme vierailemaan Tonttujen Ompelimossa, jossa pääsemme jälleen tutustumaan yhteen tonttuammattiin, opettaja Punakynä alusti tulevaa vierailua, tonttuoppilaiden liikehtiessä levottomasti luokassa.
- Haiku ja Kaiku, ottakaa opiksenne viime kerrasta, raportoin edelleen vanhemmillenne ja voin edelleen halutessani erottaa teidät Tonttukoulusta, opettaja Punakynä keskeytti kaksosten juonittelut.

Kaksospojat nääs osasivat juonitella ja tehdä kepposia. Sen Silmu oli saanut tuta ruokailusta lähdettäessä, kun oli löytänyt kengistään ikuista lunta, josta kerrottiin Tonttujen Virallisessa Taikaoppaassa. Loitsun alkuperäinen tarkoitus oli helpottaa Joulupukin työtä vähälumisina jouluina, mutta ilmeisesti loitsua saattoi soveltaa myös kepposiin, Silmu mietti katkerana.

- Nyt vielä ennen kuin lähdemme, voisitte valita itsellenne parin, jonka kanssa teette lyhyen kirjallisen tehtävän Tonttu Ompelimosta, opettaja Punakynä sanoi ja tontut alkoivat kiivaasti päättää pareja.
Silmu tuijotti pöytää. Hän ei ollut tutustunut vielä kunnolla kehenkään muuhun kuin Haikuun ja Kaikuun ja kun pojat olivat aina toistensa parit, ei hän keksinyt ketä olisi kysynyt pariksi.
- Sulla ei taida olla vielä paria, Värri sanoi ja käveli Silmun viereen.
- Ei joo, Silmu vastasi ja hymyili pienesti.
- Kaikilla muilla taitaa olla jo pari, joten meistä taitaa tulla sitten se viimeinen, Värri sanoi ja väläytti leveän hymyn.

Muutama luokan tonttutytöistä katseli Silmua kateellisena, eikä Silmu voinut olla vertaamatta tilannetta lukioon. Silmu muisti vieläkin, kun oli lukion ensimmäisellä luokalla tutustunut ylemmällä vuosikurssilla olleeseen poikaan ja kuinka oli tuntenut muiden tyttöjen katseet selässään. Sitä tunnetta Silmu ei kaivannut. Eikä hän ollut koskaan edes seurustellut, vaikka Reetta oli yrittänyt parittaa Silmua yläasteelta lähtien monien poikien kanssa.

Opettaja Punakynän johdolla he kävelivät kohti Lelupajan takana sijaitsevaa Ompelimoa. Jo oven ulkopuolelle asti kuului äänekäs ompelukoneiden hyrinä ja sisälle astuttuaan Silmu näki valtavat kangasrullat ja lankoja notkuvat hyllyt.
- Jakautukaa pareihin ja tutustukaa ensiksi johonkuhun ompelimon tonttuun! Opettaja Punakynä huusi ompelimon melun ylitse.

Silmu käveli Värrin perässä ompelimon yhteydessä olevaan sivuhuoneeseen, jossa muutama hyvin vanhalta näyttävä tonttu neuloi pitkiä villasukkia, villapaitoja ja kaulaliinoja.
- Tehän tulitte juuri sopivasti, harmaahapsinen tontturouva sanoi.
- Sinä tyttö siinä, otahan tuosta kutimet ja ettei poika jäisi aivan toimettomaksi, niin otahan tästä tällainen ristipistotyö, toinen tontturouva jatkoi.
- Eikä pistellä sitten joulupipareita sinne ristipistotyöhön, kolmas tontturouva sanoi narisevalla äänellä.

Silmu nappasi kutimet ja aloitetun työn korista ja Värri jäi seisomaan ovelle nolostuneena.
- No, poika, aika on rahaa, ei meillä ole koko joulukuuta aikaa, ensimmäinen tontturouva sanoi.
Värri otti tuolin oven takaa ja otti vastaan toisen tontturouvan tarjoaman ristipistotyön.

- Keitäs nuoria sitä oikein ollaan? Kolmas tontturouvista kysyi samalla antaen lisää vauhtia keinutuolilleen.
- Silmu, Silmu esitteli itsensä.
- Värri, Värri sanoi edelleen nolostuneena tontturouvan huomautuksesta.
- Tässä ovat Marenki, Helmi ja minä olen Silmukka, ensimmäinen tontturouva esitteli.
- Kenenkä lapsia sitä oikein ollaan? Helmi kysyi.
- Minä olen Kanelin ja Tuiskun lapsia, Värri vastasi.
- Onko Kaneli sieltä makeisosastolta? Marenki kysyi.
- Sieltä juuri, Värri sanoi ja pisti neulalla sormeensa.
- Miksi sinä annoit pojalle parsinneulan sijasta terävän, Silmukka tenttasi Marengilta.
- Jaa, en minä huomannut, Marenki vastasi ja ojensi Värrille laastarin.

Silmu keskittyi neulomaansa kaulaliinaan ja toivoi hartaasti, etteivät uteliaat tontturouvat kyselisi hänen vanhemmistaan mitään. Tuiske ei vieläkään, lupauksistaan huolimatta, ollut kertonut Silmulle mitään hänen vanhemmistaan ja tarinastaan. Toivo oli kuitenkin turha, sillä kyseltyään riittävästi Värristä, tontturouvat kääntyivät Silmun puoleen.

- Keitä ne sinun vanhempasi sitten ovat? Helmi kysyi.
- Minä en oikein tiedä, Silmu vastasi ja kiemurteli tuolillaan.
- Miten niin et tiedä? Marenki kysyi hämmästyneenä.
- Silmu on se tyttö, joka oli pienenä päätynyt postipakettiin, Värri selitti.
- Sepäs selittääkin, Silmukka nyökkäsi tyytyväisenä.

Voi ei, Silmu ajatteli, kaikki Korvatunturilla tiesivät siis, miksi hän oli uusi. Säihke ja Säihkeen suuri suu, Silmu kirosi mielessään. Mutta juuri nyt hän olisi kaivannut kaikkein vähiten, että uteliaat tonttuvanhukset saivat tietää hänestä sen, sillä tämän jälkeen kukaan ei muistaisi Silmua muuna kuin tonttuvauvana, joka joutui postipakettiin.

- Minä tapasin kerran sinun isäsi, Marenki kertoi ja hymyili ystävällisesti Silmulle.
- Anteeksi kuinka? Silmu kysyi ja ei ollut uskoa kuulemaansa.
- Eikös se Silmun isä ole Höylän pojanpoika, Helmi kyseli ystävältään ja yritti selvittää sukulaissuhteita.
- Juuri näin, Silmukka nyökkäsi vakavana Helmille.
- Itseasiassa hyvinkin samalla tavalla kuin sinut ja Värrin juuri nyt, Marenki sanoi ja sai Värrin posket punehtumaan.
- Mutta silloin Tonttukoulun johtajaopettajana oli vielä opettaja Puikko, Silmukka pisti väliin.
- Ja me olimme vuosisadan verran nuorempia. Helmi jatkoi.
- Hänhän oli silloin viemässä tyttöään joulutanssiaisiin, mutta minä en millään saa päähäni, mitkä heidän nimensä olivat, Marenki sanoi ja mietti otsarypyssä.

Olivatko Silmun isä ja äiti voineet käydä yhdessä täällä samassa paikassa? Ja nyt hän oli täällä yhdessä Värrin kanssa. Mutta hän ja Värri eivät todellakaan olleet pari, vaikka epäilemättä moni tontturouvat olettivat niin.

- Oletko sinä kysynyt Silmua pariksesi joulutanssiaisiin? Helmi kysyi Värriltä.
- No tuota… Värri kiemurteli vuorostaan tuolillaan, kolmen uteliaan ja yhden hämmästyneen silmäparin kiinnittyessä poikaan.
- En ainakaan vielä, Värri vastasi ja irvisti vastauksensa perään.
- Meistä olisi kuitenkin mukavaa nähdä teidät parina, kun kaihan te muuten olette jo pari? Silmukka kysyi ja kolme silmäparia tuijottivat nuoria uteliaina.

Ilma pakeni Silmun keuhkoista. Tontturouvat olivat aivan uskomattoman uteliaita.
- Minä olen ollut täällä vasta muutaman päivän, Silmu pihahti ja haukkoi happea.
- Eikä me olla vielä edes oikein tutustuttu, Värri jatkoi.
- No sehän on harmi, Helmi sanoi selvästi pettyneenä.
Lukisivat rakkausromaaneja, Silmu ajatteli kiukkuisena.

Lopun tutustumisaikansa he käyttivät keskustellen ompelimosta ja siitä miten tontturouvat tulivat vielä eläkepäivinänsä neulomaan ompelimolle. Paluumatkalla koululle Värri pysytteli muun joukon kanssa ja Silmu käveli yksin ryhmän perässä. Kuitenkin hieman ennen koulunovea Värri jättäytyi porukan taakse ja pysäytti Silmun.

- Olen pahoillani, en muistanut, että mummot olivat niin uteliaita, Värri sanoi ja irvisti.
- Ei se mitään, Silmu sanoi ja kiitti onneansa, että tontturouvien aiheuttama kiukku oli jo laantunut.
- Tavataanko joku päivä koulun jälkeen Suurella Tuvalla, niin tehdään se Punakynän antama tehtävä? Värri kysyi äänellä, josta kuulsi hienoinen hermostuneisuus.
- Sopii, vaikka maanantaina?
- Käy.

Silmu oli jo jatkamassa matkaansa, kun Värri tarttui Silmun hihasta kiinni.

- Minä kyllä voisin oikeasti tanssia kanssasi joulutanssiaisissa, Värri sanoi ujona.
- Eikä tällä kysymyksellä ole mitään tekemistä mummojen kanssa, Värri jatkoi.

5. luukku

continue reading Lumenvalkea: 5. luukku

Lumenvalkea: 4. luukku

Silmu silmäili Tonttujen Historia Kautta Aikojen –kirjan kantta. Tonttujen kirjakaupasta tilattu kirja tuoksui vielä painomusteelta. Tutkailtuaan hetken sisällysluetteloa, Silmu alkoi lukea ensimmäistä kappaletta.

Tonttujen ja jouluperinteen syntyminen

Varhaisimmat merkinnät tontuista ovat 1800-luvulta, mutta kuulopuheissa muun muassa kotitontuista on puhuttu 1400-luvulta lähtien. Tyypillisesti uskotaan, että joulupukki ja joulumuori ovat kaikkien tonttujen vanhempia, mutta todellisuudessa etenkin nykymuotoinen joulupukki on saanut alkunsa vasta 1800-luvun alkupuolella. Todellisuudessa kaikki tontut polveutuvat useista tonttusuvuista, joista muutamat ovat aloittaneet yhteistyön Joulupukin kanssa.

Aiemmin tonttujen uskottiin olevan omatoimisia lahjanjakajia, mutta 1800-luvun lopulta lähtien suurin osa tontuista mielletään joulupukin apulaisiksi.

Varsinainen jouluperinne on muotoutunut viimeisimmän vuosisadan aikana, mutta varhaisin hyväntekijä on Pyhä Nikolaus, jonka on tiedetty eläneen 300-luvulla. Myöhemmin Pyhä Nikolaus muotoutui muun muassa nuuttipukin kautta nykyiseen punapukuiseen valkopartaan.

Silmu käänsi sivua.

Nykymuotoisena tonttuja esiintyy niin metsissä, kodeissa, saunoissa kuin tuntureilla ja järvissäkin. Kaikkein tunnetuin ja suosituin on kuitenkin joulutonttu, joka yhdistetään vahvasti joulupukkiin. Laajemmin tonttuja esitellään kirjassa Tontut A-Ö.

Metsätonttu

Metsätontut ovat tunnettuja metsänsuojelijoita. Ne muistuttavat ulkoiselta olemukseltaan pieniä kuusia ja ne ovat yleensä noin polvenmittaisia. Metsätontut ovat usein pahantuulisia ja ne kiroilevat paljon. Puiden paukkuminen kovalla pakkasella johtunee siitä, että metsätontut takovat puita nyrkeillään. Vihaisena metsätonttujen tiedetään kiipeävän havupuiden latvaan ja paiskovan epäonnisia ohikulkijoita kävyillä.

Metsätonttujen koteina toimivat vanhat kettujen ja supikoirien kolot. Metsätonttuja on tavattu myös pienistä kallioluolista. Mikäli metsätonttu kutsuu sinut kotiinsa, ei kutsusta tule kieltäytyä, sillä ne osaavat olla hyvinkin pitkävihaisia ja voivat pahimmillaan käännyttää koko metsän sinua vastaan niin, ettet enää koskaan löydä takaisin sinne, mistä lähdit.

Kotitonttu

Kotitontut suojelevat nimensä mukaisesti kaikenlaisia asumuksia. Vanhoissa rakennuksissa ne tapaavat asua uuninpankolla, mutta nykyään yhä useammat tontut asuvat esimerkiksi komeroissa tai ullakoilla. Monet kotitontut ovat tunnettuja palvelualttiudestaan, usein ne pyytävät palkaksi palveluksistaan vain puuroa tai paikattuja vaatteita.

Kotitonttujen ulkonäkö on resuinen, vaatteet koostuvat esimerkiksi parsituista aluspaidoista sekä pois heitetyistä villasukista. Kotitontut eivät harjaa hiuksiaan, eivätkä peseydy mielellään. Kotitonttujen ruokottomuus juontaa juurensa vuosisatoja sitten eläneeseen kotitonttuun, joka ei pyynnöstään huolimatta saanut aateliselta isännältään hopeakampaa ja sen vuoksi lopetti peseytymisen, kunnes hovimestari telkesi tontun ullakolle. Nykyaikaiset kotitontut ovat marttyyrimaisen luonteensa vuoksi jääneet elämään samanlaista elämää kuin esi-isänsä.

Marttyyrimainen luonne onkin suurin syy, miksei palvelualttiiden kotitonttujen kanssa kaupankäynti ole helppoa. Useat ihmissukupolvet ovat puhuneet tavaroiden mystisestä katoamisesta ja sen yhteydestä kotitonttuihin sekä monet ovat sanoneet, että kotitontut suutuspäissään tapaavat viedä isäntiensä tavaroita ja näin vaikeuttaa heidän elämäänsä.

Saunatonttu

Saunatontut ovat tunnettuja rauhallisesta ja leppoisesta luonteestaan. Ne asustavat kiukaan alla ja pitävät huolen, että kylpijät ovat punaisia lähtiessään pesutuvalta. Kiukaan sihahduksen uskotaan kuuluvan saunatontulle, joka piiskaa kiviä antamaan lisää lämpöä pesutupaan.

Saunatontut ovat yleensä noin kynän korkuisia pellavapyyhkeisiin pukeutuneita tonttuja, jotka pyytävät palveluksistaan palkaksi viimeiset löylyt. Toisinaan he pyytävät itsellensä pienen vihdan, jolla piiskaavat itseään vimmatusti, mikäli heidän isäntänsä ei kylve viikkoon.

Järvitonttu

Järvitontut ovat usein miten mutaisia ja liejuisia olentoja, jotka pitävät huolen järven asukkaista sekä siitä, että jää on talvella tarpeeksi vahva kestämään sillä liikkuvat olennot. Aiemmin järvitontut ja metsätontut (kts. metsätonttu) pitivät yhtä, mutta noin kolme vuosisataa sitten syttyneen kiivaan riidan vuoksi (metsätonttu syytti järvitonttua tahallisesta puiden kaatamisesta) he ovat katkaisseet välinsä.

Riidan vuoksi metsien ja järvien yhtymäkohtiin on syntynyt runsaasti soita.

Talvella järvitontun saattaa nähdä hyppimässä jäällä ja varmistamassa sen kantavuutta. Järven ollessa sula järvitonttuun törmää lähinnä sukeltaessa järvenpohjaan.

Tunturitonttu

Tunturitontut elävät nimensä mukaisesti tuntureissa, lisäksi niitä saattaa tavata vaaroilla, vuonoilla ja vuorilla. Tunturitontulle ominaisia piirteitä ovat naavaparta ja hyvin kotiympäristöönsä sulautuva vaatetus. Tunturitontut puhuvat yleensä käänteisellä sanajärjestyksellä sekä vahvalla murteella, myös runomittaa tavataan. Omituisen kielen arvellaan johtuvan siitä, että tunturitontut elävät erakkoina ja tapaavat toisia tonttuja noin kerran vuodessa.

Tunturitontut ovat äärimmäisen ystävällisiä, vaikka tapaavatkin olla huonoja pitämään salaisuuksia. Jos esimerkiksi tunturissa eksyy, tunturitonttu neuvoo varmasti kotiin, mutta palkaksi hän pyytää laulunpätkän taikka kaksi, jota hän laulaa seuraavan kerran sinut tavatessaan. Tunturitontut usein osaavat myös aavistaa, mikäli joku salaa jotakin ja siksi he ovat usein selvittämässä muiden tonttujen riitoja, mutta myös puuttumassa muiden asioihin.

Silmu haukotteli makeasti ja sulki kirjan ja laski sen korkean kirjapinon päälle. Opettaja Punakynä oli antanut Silmulle valtavan kasan tonttukirjallisuutta, jotta hän saisi luokkatoverinsa kiinni kaikissa aineissa. Lisäksi Tuiske oli antanut Silmulle kasan perinteisiä joulukirjoja, jotka Tuiskeen mukaan jokaisen tontun tuli lukea.

Silmu vilkaisi kelloa ja huomasi sen olevan pitkälle yli puolen yön. Hän veti villasukat jalkaansa, sammutti valon ja veti peiton korviinsa. Nukkuessaan Silmu näki unta vihaisista metsätontuista, jotka näyttivät liiloilta joulupalloilta.

5. luukku

continue reading Lumenvalkea: 4. luukku

Lumenvalkea: 3. luukku

Silmu istui sängyllä ja repi vaaleaa kirjekuorta auki. Silmu tunnisti käsialan olevan hänen äitinsä, avattuaan kirjepaperin taitoksen.

Silmu rakas,
Meillä on jo nyt kova ikävä sinua, tulisithan kotiin.
Luin juuri pöydälle jättämäsi viestin.
Korvatunturille? Mitä ihmettä sinä siellä teet?
Isäsi on huolissaan, pelkää, että sinulla on joku poika.

Isäsi ei haluaisi, että puhun tästä, mutta epäilen,
että olet löytänyt syntymätodistuksesi.
Meidän olisi pitänyt kertoa tästä jo aikoja sitten,
mutta sinä – kuten veljesikin – olet adoptiolapsi.

Vanhempasi olivat jättäneet sinut osittaisen 
syntymätodistuksen kanssa postipakettiin.
Tiedämme, että olet syntynyt jossakin pohjoisessa,
siksi isäsikin epäilee, vaikkei myönnä, että olet lähtenyt juuri siksi.

Tule kotiin, niin jutellaan.
Äiti

Silmu luki kirjettä uudelleen ja uudelleen. Hän muisti takan reunalla olleen perhekuvan, josta näki tavallista paremmin, että hän oli perheensä ainoa, jolla oli vaaleat hiukset. Kun Silmu oli vuosia sitten kysynyt syytä hiusten värierolle, olivat vanhemmat selittäneet sen sukupolvien yli hypänneellä värisävyllä, kuuleman mukaan ainakin Silmun isoisoäidillä olisi ollut vaaleat hiukset. Kaikki se oli ollut valhetta.

Kiukku kylvi siemenensä Silmuun. Äiti ja isä olivat pitäneet adoption salassa. Ensimmäistä kertaa Silmu uskoi täysin Tuiskeen sanat, mies ei sittenkään ollut umpihullu. Silmu tunsi olonsa petetyksi ja lohduttomaksi.

Silmu ei aikonut palata enää koskaan kotiin. Hänestä tulisi kapinallinen. Hän pysyisi aina Korvatunturilla, hän ei edes vastaisi äitinsä kirjeeseen.
Tyttö kääriytyi peittoon ja itki lohduttomasti.

Silmu havahtui hereille painajaisesta ja vilkaisi kelloa, vartin yli yksi iltapäivällä. Joku oli tuonut yöpöydälle tarjottimen, jossa oli kulhollinen keittoa ja kasa joulupipareita. Silmu kohottautui istumaan ja veti tarjottimen syliinsä ja kaivoi repusta H.C. Andersenin kootut sadut.

Silmun syötyä viilenneen keiton ja tuhottuaan puolet pipareista, Säihke koputti oveen ja astui sisälle.
- Minä ajattelin, että piparit toisivat paremman olon. Säihke sanoi ja istui vuoteelle.
- Onko sinulla vielä huono olo eilisestä? Säihke kysyi, kun Silmu ei vastannut mitään.
Silmu ojensi yöpöydällä levänneen kirjeen Säihkeelle. Säihke luki kirjeen nopeasti ja sulki kirjeen takaisin kuoreensa.
- Ymmärrän, Säihke sanoi surullisen näköisenä.
- Voin sanoa Tuiskeelle, että olet kipeä, kun Tuiske ihmettelee, mikset mennyt kouluun.

Silmu nyökkäsi edelleen vaitonaisena. Koulu. Senkin hän oli unohtanut. Tuiske olisi takuulla vihainen hänelle. Silmu selvitti ääntään.
- Sano Tuiskeelle, että minun särki päätä, Silmu pyysi ja katsoi Säihkettä anovasti.
- En halua ainakaan vielä puhua hänen kanssaan kirjeestä, Silmu selitti. – Vaikka Tuiske tietääkin aina kaikesta kaiken.
- Aivan miten haluat, Säihke sanoi ja hymyili Silmulle. – Yritän pitää Tuiskeen kiireisenä.
- Porojen valjaita ei ole tarkastettu vuosikausiin… Säihke hioi suunnitelmaa.
- Ja elektroniikkapajalla tarvitaan tarkistusta, Silmu lisäsi salaliittolaisen elkein.

Säihkeen lähdettyä Silmu syventyi takaisin kirjaansa. Tarinat hukuttivat hänen sekavat ajatuksensa alleen ja Silmu nautti päästyään irti kehää kiertäneistä ajatuksista.

Silmu heräsi kolmen koputuksen sarjaan ovellaan. Tuiske kurkisti ovenraosta haroen lyhyitä hiuksiansa. Silmu huokaisi ja nyökkäsi Tuiskeelle, joka astui sisälle Silmun huoneeseen.
- Olen hieman huolissani, Tuiske aloitti. – Tämä on vasta toinen päiväsi Korvatunturilla, mutta olet jo nyt jättänyt menemättä kouluun, etkä ole käynyt yhdelläkään ruualla, lisäksi et ole ilmoittanut mistään minulle tai opettajallesi. Säihke kyllä sanoi, että sinulla on pää kipeänä, mutta epäilen, että olet vain huijannut Säihkettä, Tuiske lateli ja käveli ympäri Silmun pientä huonetta.
- Johtavan tontun asemassa minun pitäisi antaa sinulle rangaistus, mutta en millään haluaisi, Tuiske vaikeroi. – Anna minulle jokin selitys, äläkä vain istu siinä hiljaa!

Silmu ojensi äitinsä kirjeen Tuiskeelle, joka asetti pienet lukulasit silmilleen.
- Jaahas, jaahas, tämä selittääkin paljon, selittää varsin paljon, Tuiske sanoi ja naputti otsaansa mietteliäänä.
- Minä jätän tämän päiväisen huomiotta, mutta katsokin, että menet huomenna tonttukouluun, Tuiske sanoi vakavalla johtajatontun äänellään.
- Lupaan, Silmu vastasi.

Tuiske kääntyi kannoillaan ja lähti pois huoneesta samalla, kun Säihke tuli tuomaan lautasellisen riisipuuroa.
- Tuiske ei sitten niellyt kaikkia selityksiäni? Säihke kysyi, kun Tuiske oli ehtinyt reilusti kuuloetäisyyden ulkopuolelle.

Silmu nyökkäsi suu täynnä kuumaa puuroa. Hörpättyään viileää maitoa ja syötyään lautasensa tyhjäksi, Silmu alkoi keskustella Säihkeen kanssa.
- Minua jäi aiemmin mietityttämään, Silmu aloitti. – Että miksi äidin kirje saapui niin nopeasti?
- Nyt on joulukuu, joten postia tuodaan useamman kerran päivässä. Lisäksi meillä on paljon omia postitonttuja, jotka osaavat lähettää Korvatunturille tulevia kirjeitä erityisiä postiputkia pitkin, Säihke selitti.
- Puhdas sattumien summa siis, Silmu nitoi oppimansa yhteen.

Silmu pyyhki suunsa lautasliinaan ja siirsi tarjottimen pois sylistään. Säihke vilkaisi kelloaan ja pomppasi ylös vuoteelta.
- Minä voin viedä tarjottimen, käy sinä nukkumaan. Nähdään aamiaisella! Säihke sanoi ja nappasi tarjottimen kantoonsa.
- Nähdään! Silmu vastasi juuri ennen kuin huoneen ovi sulkeutui.

Aamulla Silmu oli ensimmäisten joukossa Suurella Tuvalla. Hän oli nukkunut yönsä levollisesti ja herännyt, kun tontturadio oli aloittanut joululauluvarttinsa seitsemältä. Hänellä ei ollut ollut muutakaan tekemistä, joten harjattuaan hampaansa ja vaihdettuaan vaatteensa, Silmu oli suunnannut ensin kohti Suurta Tonttujen Postitoimistoa viemään kirjettä ja jatkanut sitten Suurelle Tuvalle.

Silmu istui ikkunan viereen ja tuijotti ulos pimeään. Tottuisiko hän vielä kaamokseen? Hänen olisi pakko, mikäli hän halusi jatkaa asumistaan Korvatunturilla.

 Säihke raahautui unisena saliin, kun Silmu oli jo poistumassa takaisin huoneeseensa.
- Huomenta! Silmu toivotti ja huomasi Säihkeen heräävän.
- Huomenta! Säihke sanoi ja haukotteli makeasti.
- Sinä taisit nukkua vuorostasi huonosti, Silmu totesi.
- Näin pääsi käymään, erehdyin pelaamaan tonttupokeria yhdessä vanhojen luokkalaisteni kanssa. Säihke sanoi ja haukotteli niin makeasti, ettei lauseen lopusta meinannut saada lainkaan selvää.

Silmu tervehti aamulla toimistossa näkemäänsä postitonttua, sekä paitansa väärinpäin pukenutta Sahramia. Jos Silmu osasi oikein päätellä, olivat Sahrami ja Säihke olleet selvästi samaan aikaan tonttukoulussa.

Kellon ollessa muutamaa minuuttia vaille yhdeksän, Silmu pakkasi kynänsä ja vihkonsa pieneen ruskeaan pussiin ja suuntasi askeleensa kohti tonttukoulua.

Opettaja Punakynä oli pyylevä, violettiin tonttumekkoon pukeutunut 300-vuotias tonttu. Hänellä oli suippo hiippalakki ja puukengät. Opettaja Punakynä puhui korkealla ja kovalla äänellä, joka hukutti alleen toiveikkaimmatkin supattelijat. Opettaja ei ollut tuhlannut aikaa esitelläkseen Silmua muulle luokalle, vaan oli antanut Silmulle kirjalistan ja passittanut hänet istumaan paikalleen, keskelle luokkaa.

Ruokatuntiin mennessä Silmu oli saanut ystäviä kaksostontuista Haikusta ja Kaikusta. He tapasivat heitellä toisiaan paperipalloilla tuntien aikana ja, kun Silmu oli osunut tulituksen kohteeksi kolmannen kerran, olivat tontut päättäneet tutustua uuteen oppilaaseen tarkemmin. Silmulle poikien tunnistaminen oli haastavaa, koska pojat olivat identtiset vaatekertaa myöten, vain jommankumman r-vika erotti pojat toisistaan.

Silmu istui jo luokassa, kun Värri käveli sisälle luokkaan. Poika oli siis samalla luokalla. Värri vilkaisi pikaisesti Silmua ennen kuin suunnisti omalle paikalleen. Silmu yritti turhaan hillitä mahassa vilkkaasti lentäviä perhosia. Korvatunturi oli ihmeellinen paikka jo ennen ruskeasilmäisiä tonttupoikia.

Opettaja Punakynä saapui luokkaan kantaen paksua vihreä kantista kirjaa, jonka kannessa luki kultaisilla kirjaimilla Tonttujen Historia Kautta Aikojen.

4. luukku

continue reading Lumenvalkea: 3. luukku

Lumenvalkea: 2. luukku

Aamulla Silmu ei heti muistanut, missä hän oli. Hänen katseltuaan hetken ympärilleen, Silmu huomasi sängyn päätyyn viikatun vihreän tonttupuvun. Korvatunturi! Miten Silmu oli saattanut unohtaa.

Yöllä Tuiske oli opastanut Silmulle vuoteen ja antanut tytölle seuraavalle päivälle vaatteet. Harjattuaan pikaisesti hampaansa ja letitettyään valkoiseksi muuttuneet hiuksensa, Silmu veti pikaisesti ylleen vihreän tonttupuvun. Samassa Säihke astui koputtamatta sisään Silmun huoneeseen, kantaen punaisia huopakenkiä.
- Tarvitset näitä, Säihke sanoi ja ojensi kenkiä kohti Silmua.
Silmun vedettyä kengät jalkaansa he suuntasivat askeleensa kohti Suurella Tuvalla tarjoiltavaa aamiaista.

Silmu laski höyryävän puurolautasen pitkälle puiselle pöydälle ja istuutui aivan Säihkeen viereen. Pian pöytään istui muita vanhempia tonttuja, jotka keskustelivat vilkkaasti joulukuun kiireistä.
- Kas Säihke, kukas vieressäsi istuu? Sahramiksi esittäytynyt leipojatonttu kysyi kääntyen keskustelusta Säihkeen puoleen.
- Silmu, Säihke sanoi nopeasti.
- Mistäs sinä tulet? Sahrami kysyi tarkastellen Silmua.
- Keravalta, Säihke vastasi ujostellen.
- Sinä otit sitten taas itsellesi suojatin, Sahrami hymähti Säihkeelle.
- Mutta tervetuloa minun puolestani Korvatunturille, Sahrami kääntyi takaisin Silmun puoleen ja jatkoi – Tule jossain vaiheessa käymään leipomolla, niin opetan sinulle maailman parhaan piparitaikinan reseptin.

Silmu hymyili vastaukseksi Sahramille ja syventyi puurolautasensa ääreen. Säihke ja Sahrami löivät vetoa yhdessä muiden tonttujen kanssa vuoden suosikkilahjasta, eikä Silmu voinut olla miettimättä millä perusteella jokin vanhempi tonttu oli aivan varma, että joulun suosikkilahjaksi valikoituisi jälleen itkevä mollamaija.

Silmun lapsuuden joulut olivat kaikki noudattaneet samaa kaavaa. Aamulla äiti oli keittänyt kaakaota ja koko perhe oli kokoontunut television ääreen katsomaan Joulupukin Kuumaalinjaa. Päivemmällä he olivat lähteneet käymään haudoilla ja sytyttäneet kynttilöitä ikkunalle. Silmu oli myös rakentanut yhdessä veljensä kanssa lumilyhdyn ja kun he olivat tulleet sisälle hytisevinä ja märkinä, oli äiti laittanut valmiiksi jouluruuan. Jouluruuan aikana kuusen alle oli ilmestynyt kasa lahjoja ja loppu päivä oli kulunut katsellen televisiota ja lahjoja availlen.

Silmu pyyhkäisi poskelle vierineen kyyneleen ja keskittyi taas keskusteluun. Viimein pöydät alkoivat tyhjentyä, joten Silmu ja Säihke nousivat muiden mukana. Silmun vielä kietoessa kaulahuivia tiukemmin ympärilleen, Säihke keskusteli selvästi postitontun kanssa.
- Tämä tässä on Manteli, Säihke esitteli isoa postisäkkiä kantavan tontun Silmulle.
- Ja tämä tässä on Silmu, Säihke jatkoi.
Manteli nyökkäsi Silmulle tervehdykseksi ja jatkoi kohti Joulupukin Kutomoa.

- Minä ajattelin, että voisin näyttää sinulle Korvatunturin paikkoja, Säihke kertoi suunnitelmistaan avatessaan samalla ovea hyisevään tuuleen.
- Sopii, Silmu vastasi.
Säihke osoitti kädellään vasemmalle kohti pienen mäen päällä näkyviä taloja. Vihreisiin tonttupukuihin pukeutuneet tytöt kiirehtivät kohti mäkeä puhumattomina.

Mäen päällä Säihke avasi oven, jonka yläpuolella oleva kyltti ilmoitti paikan olevan Lelupaja. Sisällä pajassa oli kova meteli, tontut istuivat riveissä kasaamassa leluja ja salin perällä istui kikkarapartainen tonttu laskemassa pitkiä listoja yhteen.
- Kuten arvata saattaa, täällä kasataan suurin osa lapsille menevistä lahjoista, Säihke kertoi pajasta.
- Tuo tuolla perällä istuva tonttu on Kitinä, se pitää yllä kuria ja järjestystä.
- Kitinä näyttää huonotuuliselta, Silmu huomautti.
- Se on sellainen aina, varsinkin joulukuussa, kun työtä on eniten.

Säihke vilkutti Kitinälle ja he jatkoivat matkaansa kohti Lelupajaa vastapäätä olevaa rakennusta. Sisään astuttuaan Silmulle paljastui, että paja oli jonkinmoinen elektroniikkatehdas. Jokainen nurkka oli täynnä kaikkea kännyköistä pieniin robottiukkoihin.
Silmu meni tutkimaan tarkemmin nurkkaan heitettyä kävelevää kelloa.
- Älä koske siihen! Joku tontuista huusi, juuri ennen kuin kellon kappaleet lensivät ympäri pajaa.
Yksi muttereista osui keskelle Silmun otsaa, johon nousi punoittava kuhmu.
- Suurin osa nurkkaan heitetyistä tavaroista on rikkinäisiä, Säihke sanoi selvästi pahoitellen tilannetta.

Säihke vilkutti taas jollekin tontulle ja johdatti Silmun pihan perällä sijaitsevalle ovelle.
- Ajattelin, että minun ei olisi tarvinnut esitellä tätä osaa Korvatunturista vielä, mutta kun kerran sait kuhmun otsaasi, Säihke selitti ja avasi raskaalta näyttävän puisen oven.
- Kilinä! Säihke huusi.
Pian silmälasipäinen stetoskooppia kaulassaan kantava tonttu ilmestyi kulman takaa.
- Silmu sai äsken Elektroniikkapajalla mutterista otsaansa, Säihke selitti ja vilkaisi huolestuneena Silmun otsaan kohonnutta kuhmua.
- Jaahas, tulehan Silmu peremmälle, niin laitetaan kuhmulle salvaa, Kilinä sanoi ja viittoi kohti perimmäistä huonetta.
- Sinä voit odottaa tässä, Kilinä sanoi vielä Säihkeelle ja kiirehti Silmun perään.

Kilinä kiipesi tikapuille ja valitsi korkeilta hyllyiltä pienen salvapurkin.
- Tämän pitäisi kadottaa kuhmu, Kilinä sanoi ja siveli voidetta Silmun otsalle.
- Mmm, Silmu hymisi haistaessaan rosmariinin ja hunajan.
- Miten olet viihtynyt Korvatunturilla? Kilinä jutteli samalla, kun tarkisti Silmun vointia aivotärähdyksen varalta.
- Hyvin, ainakin toistaiseksi, on ollut niin paljon nähtävää.
- Totta, Kilinä sanoi ja sammutti taskulampun valon. – En ainakaan nyt löydä aivotärähdyksen merkkejä, mutta jos olosi huononee, tule käymään uudelleen.

Seuraavan tunnin aikana Säihke kuljetti Silmua Tonttuparturissa, Keksijäpajassa, Kokeilutehtaassa ja he olivat juuri menossa kohti Postitoimistoa, kun Silmu törmäsi johonkin ruskeapukuiseen. Silmun vetäydyttyä kauemmaksi, tyttö huomasi ruskeapukuisen olennon olevan lähes saman ikäinen tonttupoika.
- Anteeksi, Silmu sanoi ja huomasi sydämensä hyppivän kurkussa.
- Ei se mitään, tonttupoika totesi
- Värri, Tonttupoika esitteli itsensä.
- Silmu.

Värri kertoi olevansa kiireinen ja jatkoi matkaansa jäämättä juttelemaan sen pidemmin. Silmu ei kuitenkaan yrityksistään huolimatta saattanut unohtaa tonttupojan ruskeisiin silmiin sopivia vaatteita. Hän unohtui ajatuksiinsa niin, että havahtui vasta, kun Tuiske koputti Silmua olalle.
- Miten päivä meni? Tuiske huusi Suuren Tuvan puheensorinan yli.
- Kiitos hyvin, Silmu vastasi.
- Säihke kertoi, että olit saanut elektroniikkapajalla kuhmun, mutta en minä näe mitään, Tuiske vilkuili helpottuneena Silmun otsaa.
- Kilinä laittoi siihen jotakin salvaa, jossa oli rosmariinia ja hunajaa, Silmu vastasi ja kosketti otsaansa, jossa ei tuntunut enää kuhmua.
- Se selittääkin paljon, Tuiske sanoi ja nyökkäsi.

Silmu söi ateriansa hiljaisena ja katseli, kun Tuiske vilkuili omituista kelloaan.
- Miksi kellossasi on noin paljon viisareita? Silmu kysyi uteliaana.
- No katsos, Tuiske käänsi kellon Silmuun päin. – Tässä on kaikki maailman aikavyöhykkeiden tuntiviisarit, minuuttiviisari sekä viisari, joka näyttää kuinka monta yötä on jouluun.
- Etkö sinä mene sekaisin? Silmu kysyi hämmentyneenä.
- En lainkaan, kaikilla viisareilla on oma värinsä, Tuiske selitti. – Esimerkiksi tämä tässä, tämä valkoinen, edustaa aikavyöhykettä nolla.
Silmu nyökkäsi ymmärtäväisenä.

- Haluaisitko jo muuten aloittaa huomenna tonttukoulussa? Tuiske kysyi vaihtaen aihetta.
- Miksi ei, Silmu sanoi ja nyökkäsi.
Kun Silmu kelasi kulunutta päivää taaksepäin, hän muisti kävelleensä yhdessä Säihkeen kanssa punaiseksi maalatun talon ohi. Sen katolla oli ollut suuri kyltti, jossa oli lukenut Joulupukin tonttukoulu, kaikki luokka-asteet. He eivät olleet kuitenkaan menneet sisälle, koska tonttukoulun opettaja, tonttuneiti Punakynä, olisi suuttunut oppitunnin keskeytyksestä.
- Minä ilmoitan asiasta siis tonttukoulun opettajalle, Tuiske sanoi.
- Kai tiedät kuka opettaja on? Mies vielä jatkoi.
- Tonttuneiti Punakynä, Silmu nyökkäsi.


Illalla, kun Silmu oli jo syvässä unessa, hiipi Säihke käymään Silmun huoneessa. Hän oli unohtanut taskuunsa postitonttu Mantelin antaman kirjeen. Säihke jätti kirjeen Silmun yöpöydälle, silitti kevyesti Silmun poskea ja sulki oven hiljaa perässään.

3. luukku

continue reading Lumenvalkea: 2. luukku