Sain vihdoinkin kirjoitettua jotaan tänne. Jos te haluatte tähän jatkoa ni kommentoikaa tähän sitte. Ei oikeen muuten viiti tehä.
________________________________________________
Minulle ei koskaan kerrottu olisinko voinut tehdä sinä päivänä jotakin toisin, jotten olisi tässä, makaamassa kymmenissä laitteissa kiinni. Ei ollut edes varmaa pystyisinkö koskaan liikkumaan ilman pyörätuolia. Alaraaja halvaus papereissani luki.
Päiväni oli alkanut normaalisti, tiesin mitä olisin tulossa tekemään. Rikkoisin pian lupaukseni. Olin luvannut jättää hänet lopullisesti rauhaan. halusin kuitenkin viedä hänelle korun, jonka teetin aikoja sitten. Nykyään hän vihasi minua. En tiennyt vieläkään miksi.
Vihdoin olin kerännyt tarpeeksi rohkeutta.
Otin pyöräni ja lähdin polkemaan kohti hänen kotiaan.
Olin saapunut sinne, laitoin paketin postilaatikkoon. Lähdin kiireesti kotiin. Kyyneleet päättivät sumentaa silmäni. Minulla oli kiire kotiin joten en huomannut autoa, vasta kun vahinko oli jo tapahtunut.
Sain tajuni takaisin vasta ambulanssissa. En käsittänyt miksi olin siellä. Jotkin laitteet piippasivat ympärilläni. Yritin puhua, mutta suustani tuli vain mokellusta. Tajuntani poistui taas.
Sairaalassa saatuani tajuni muutaman päivän päästä takaisin sain kuulla olevani onnekas, koska päässäni oli ollut kypärä, minulla oli viiden prosentin mahdollisuus päästä ottamaan askelia vielä elämässäni. Lääkärin kerrottua sen tajusin ettei tuntoni ylettynytkään jalkoihin asti.
Sen jälkeen lähes joka päivä joku terapeutti hyöri tunnin, pari ympärilläni ja käski minun yrittää parantua.
Palasin ajatuksistani maanpinnalle. Lääkäri oli tulossa päiväkierrolle. Viimein lääkäri tuli huoneeseeni ja tutkittuaan minut hän uskalsi todeta, että jos oikea kylkeni ja vasen käteni olisi jo luutunut hiukan ensi viikkoon mennessä pääsisin hakemaan päättö todistustani itse, tosin kuinkas muuten kuin pyörätuolissa. Silloin ajatus oli tuntunut hyvältä.
Lauantai 6.6.
Äitini oli tuonut kotoani lempimekkoni ja meikkini. Ystävällinen hoitajani Meeri laittoi hiuksiani ranskan letille ja minä meikkasin itseäni. Meeri tulisi mukanani koululle. Äitini menisi edellä autollaan, me tulisimme perässä vammaistaksilla.
Saavuin koululle äitini odotti minua siellä. Hän auttoi minut Meerin kanssa sisälle. Äitini kulki edeltä ja kuulin hänen huutavan “Eihän se vaivautunut edes todistusta hakemaan!” Kova höpöttäminen tosin loppui siihen paikkaan, kun tulin saliin Meerin kanssa. Ainoa kaverini Aliisa kävi kysymässä mitä oli tapahtunut. Kerroin sen hänelle nopeasti. Tapahtuma sujui nopeasti ja huomasin kuitenkin, että hän oli laittanut korun, jonka olin epäonnen päivänä hänelle vienyt.
continue reading I'm okey.
________________________________________________
Minulle ei koskaan kerrottu olisinko voinut tehdä sinä päivänä jotakin toisin, jotten olisi tässä, makaamassa kymmenissä laitteissa kiinni. Ei ollut edes varmaa pystyisinkö koskaan liikkumaan ilman pyörätuolia. Alaraaja halvaus papereissani luki.
Päiväni oli alkanut normaalisti, tiesin mitä olisin tulossa tekemään. Rikkoisin pian lupaukseni. Olin luvannut jättää hänet lopullisesti rauhaan. halusin kuitenkin viedä hänelle korun, jonka teetin aikoja sitten. Nykyään hän vihasi minua. En tiennyt vieläkään miksi.
Vihdoin olin kerännyt tarpeeksi rohkeutta.
Otin pyöräni ja lähdin polkemaan kohti hänen kotiaan.
Olin saapunut sinne, laitoin paketin postilaatikkoon. Lähdin kiireesti kotiin. Kyyneleet päättivät sumentaa silmäni. Minulla oli kiire kotiin joten en huomannut autoa, vasta kun vahinko oli jo tapahtunut.
Sain tajuni takaisin vasta ambulanssissa. En käsittänyt miksi olin siellä. Jotkin laitteet piippasivat ympärilläni. Yritin puhua, mutta suustani tuli vain mokellusta. Tajuntani poistui taas.
Sairaalassa saatuani tajuni muutaman päivän päästä takaisin sain kuulla olevani onnekas, koska päässäni oli ollut kypärä, minulla oli viiden prosentin mahdollisuus päästä ottamaan askelia vielä elämässäni. Lääkärin kerrottua sen tajusin ettei tuntoni ylettynytkään jalkoihin asti.
Sen jälkeen lähes joka päivä joku terapeutti hyöri tunnin, pari ympärilläni ja käski minun yrittää parantua.
Palasin ajatuksistani maanpinnalle. Lääkäri oli tulossa päiväkierrolle. Viimein lääkäri tuli huoneeseeni ja tutkittuaan minut hän uskalsi todeta, että jos oikea kylkeni ja vasen käteni olisi jo luutunut hiukan ensi viikkoon mennessä pääsisin hakemaan päättö todistustani itse, tosin kuinkas muuten kuin pyörätuolissa. Silloin ajatus oli tuntunut hyvältä.
Lauantai 6.6.
Äitini oli tuonut kotoani lempimekkoni ja meikkini. Ystävällinen hoitajani Meeri laittoi hiuksiani ranskan letille ja minä meikkasin itseäni. Meeri tulisi mukanani koululle. Äitini menisi edellä autollaan, me tulisimme perässä vammaistaksilla.
Saavuin koululle äitini odotti minua siellä. Hän auttoi minut Meerin kanssa sisälle. Äitini kulki edeltä ja kuulin hänen huutavan “Eihän se vaivautunut edes todistusta hakemaan!” Kova höpöttäminen tosin loppui siihen paikkaan, kun tulin saliin Meerin kanssa. Ainoa kaverini Aliisa kävi kysymässä mitä oli tapahtunut. Kerroin sen hänelle nopeasti. Tapahtuma sujui nopeasti ja huomasin kuitenkin, että hän oli laittanut korun, jonka olin epäonnen päivänä hänelle vienyt.
