Miksi sain aina olla yksin? Eikö kukaan välittänyt minusta? Miksi ei ollut ketään, joka olisi kuunnellut?
Oli todella helppoa koittaa sekoittaa aineita sekaisin, kun itki äänettömästi, silti kuitenkin silmät sumeina. Ensimmäinen kyynel oli vierähtänyt poskelleni jo välitunnilla, kun olin nähnyt suuren tyttöporukan kulkevan nauraen ohitse. Siinä oli muutamia vanhoja luokkakavereitani, jokaisesta oli tullut koulun alettua jotenkin outo, erillainen. Hädin tuskin sai joskus moikkauksen nitistettyä heidän suustaan ulos.
Kello pirahti. Välitunti. Ruoka saisi paistua sillä aikaa uunissa.
Kävelin ulos luokasta ja ajattelin voivani mennä sisäkautta vessoille. Sinne tosin pääsin vain toiselta puolelta aulaa. Kävelin sinne ja olin juuri nostanut jalkani astuakseni ensimmäiselle portaalle, kun takanani oleva tappelu nujakka kaatoi minut portaisiin ja pyörin portaat niska edellä alas.
En koskaan palannut syömään keksejä, joita teimme.
----------------
Ellu tiedän tää on muokattu versio.
tiistai 20. syyskuuta 2011
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
0 kommenttia:
Lähetä kommentti